Kesämuistoja (novelli)

<> <> <> <> <>

Pitkään jatkuneen kirjoitusinnottomuuden jälkeen väsäin novellin. Vaikka se onkin tosin yhtä kliseiden ilotulitusta ja lähes turhauttavaa romantiikkahöttöä niin novelli se on silti. :D Siispä lukekaa, nauttikaa(?) ja älkää tappako minua tästä hyvästä. KESÄMUISTOJA Unessa on taas kesä. Se kesä, jona olin tavannut sinut ensimmäistä kertaa ja jona kuljin sinun kanssasi käsikkäin niin usein, että olisi voinut luulla jonkun sitoneen sormemme yhteen niin että meidän olisi ollut mahdotonta vetää käsiämme erilleen, vaikka olisimme tahtoneetkin. Mutta emme me tahtoneet, en minä ainakaan, ja jokin sinun keltaisenruskeissa silmissäsi kertoi minulle, etten minä ollut ainoa, joka tunsi niin. Tuona iltana, jota uni kuvaa, ilma oli viileä ja se sai pienet vilunväreet kulkemaan ihoa pitkin. Mutta ei silti ollut varsinaisesti kylmä, niin kuin harvemmin heinäkuussa onkaan, mutta pitkään kestäneen helteen vuoksi kuumaan tottunut ihoni väitti silti sitkeästi, että sitä paleli iltatuulessa. Siksi olinkin pukenut ylleni lämmikkeeksi ohuen neuletakin ja sama maastonvihreä neule minulla on ylläni myös unessa, jossa seison kadunkulmassa odottaen sinua. Kelloani vilkuillen kiedon neuletta yhä vain tiukemmin ympärilleni ja pikkuhiljaa kerrostalon varjon pidentyessä ja pidentyessä siirryn eteenpäin niin että seison kaiken aikaa ilta-auringon viimeisten säteiden lämmössä. Viimein, juuri kun olen todennut sinun olevan kymmenen minuuttia myöhässä, vieraat kädet hyökkäävät äkisti takaapäin ympärilleni. Tai eivät sittenkään vieraat, mutta sen tajuan vasta pyristeltyäni väkisin irti. Sinä naurat reaktiolleni saaden minut hetkellisesti suuttumaan, sillä mielestäni toimivassa itsesuojeluvaistossa ei ole lainkaan mitään huvittavaa. Huvittavampaa ja paljon ajattelemattomampaahan olisi sokeasti luottaa siihen, että sinä todella olet ainoa, joka siihen aikaan illasta saattaisi kaapata minut otteeseensa. ”Tajuatko sä ollenkaan, että sä olet kaiken lisäksi myöhässä? Mä olin jo aikeissa lähetä pois!” Kuitenkaan en jaksa olla sinulle vihainen muutamaa minuuttia pidempään, vaan annan sinun tarttua käteeni kuten niin monesti ennenkin ja lähdemme kulkemaan kohti kerrostalojen takana välkkyvän järven rantaa. Sinä hyräilet ajatuksissasi ja peukalosi silittää hajamielisesti kämmenselkääni samalla kun kävelemme soratietä pitkin sanaakaan sanomatta. Kiviä tunkeutuu vähän väliä jalkani ja sandaalien pohjan väliin ja olenkin kiitollinen kun vihdoin astumme rantatieltä nurmikolle ja sinä johdatat minut mukanasi istumaan muutaman puun katveeseen. Nurmikko, jolle istahdan, on viileä, samoin kuin ilma ja kiskon mekkoni helmaa alemmas tehdäkseni oloni mukavammaksi samalla, kun sinä tulet istumaan aivan nenäni eteen niin, että kasvomme voivat miltei koskettaa toisiaan. ”Millainen päivä sulla oli?” kysyt rikkoen rannan hiljaisuuden ja tuijotat suoraan silmiini, mikä saa aina oloni hieman epämukavaksi, saaden perhoset lentelemään vatsassani. Kohautan olkiani samalla kun sormeni hipelöi epävarmana farkkujesi polveen kulunutta reikää. ”Pitkä”, vastaan lopulta. ”Loputtoman pitkä ja uuvuttava.” Sinä naurat myötätuntoisesti ja otat minut syliisi niin, että vihdoinkin minulla on lämmin olla ja tyytyväinen hymynkare kohoaa huulilleni. Nauran lopulta ääneen, kun kaadut selällesi nurmikolle vieden minut mukanasi. Nauramme molemmat pitkään ja hartaudella, kunnes sinä suikkaat nopean suukon otsalleni ja vääntäydyt sitten takaisin jaloillesi, kuin lähteäksesi jonnekin. Mutta minä en suinkaan ole vielä valmis lähtemään. Kaappaan sinut halaukseen kietoen kädet vyötäröllesi vain todetakseni sinun olevan laiha minuun verrattuna. Vaikken minäkään nyt aivan valtava ole, en silti voi varmasti koskaan lakata hämmästelemästä sinun hoikkuuttasi. Ja sekin on vain yksi niistä monista hämmästystä herättävistä asioista, joihin olen sinussa niin perijuurin hullaantunut. ”Ei mennä vielä”, kuiskaan korvaasi silittäen sormenpäilläni ylipitkiksi kasvamaan päässeitä niskahiuksiasi. Sinä naurahdat jälleen sanani kuullessasi. ”Älä huoli, en mä ole menossa minnekään”, sanot ja suutelet kaulaani saaden kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Samassa unen autuaan onnellinen kupla puhkeaa ja hetken mieleni tekisi itkeä kun havahdun hereille omassa vuoteessani. Lakanat ympärilläni ovat kylmät ja yksinäinen hiljaisuus on niin painostavaa, että se miltei särkee sydämeni. Silti jostain haihtuvan unen rippeistä kykenen tuntemaan sinun huulesi kaulallani ja väkisin pakotan itseni takertumaan siihen tunteeseen. Hitaasti ikkunaverhojen takana valkenee aamu ja tunne huulistasi haalistuu vääjäämättä, kunnes tilalla on enää vain loputtomalta tuntuva tyhjyyden tunne, joka lopulta ajaa minut ylös peitteeni alta. Välittämättä siitä, että kylmä lattia tuntuu polttavan paljaita jalkojani, kävelen makuuhuoneen poikki kirjoituspöytäni ääreen ja kaivan esille puhtaan kirjepaperin. ’Minä rakastan sinua…’ aloitan kirjeeni, vaikka tiedänkin, että kesästä on jo kauan ja kenties olen jo aivan liian myöhässä ja sinä olet jo jatkanut elämääsi. Mutta siitä huolimatta tahdon takertua siihen mahdollisuuteen, että aivan kuten minäkin sinä kesäiltana odotin sinua siitä huolimatta, että olit myöhässä kuten niin usein ennenkin, ehkä sinäkin vielä jossain odotat, josko minä sittenkin ilmaantuisin paikalle…

Sankarihaudalla (novelli)

SANKARIHAUDALLA

Itsenäisyyspäivä.

Pysäköidessäni autoni kirkon parkkialueelle taivaalta putoilee hiljalleen harvoja lumihiutaleita ja lämpömittari näyttää muutamaa astetta pakkasta. Ensilumi on tullut yllättäen viimeyönä, vaikka vielä eilen maa oli sula, ja nyt lunta on kertynyt jo kiitettäväksi useamman sentin kerrokseksi, joka narskuu nahkaisten talvisaapikkaideni alla kun nousen lämpimästä autosta rannekelloani vilkaisten.

Kello on vasta muutamaa minuuttia vaille viisi, joten olen kerrankin etuajassa, luvattuani olla paikalla viideltä.

Kiedon kutittavaa villalankahuivia paremmin kaulani ja kasvojeni suojaksi kun kävelen nipistelevässä pakkasessa hautausmaan mustalle rautaportille ja lähden kulkemaan lumista, kirkkaasti palavien ulkotulien reunustamaa polkua kohti sankarihautoja. Kiviset ristit kiertävät ympäri keskellä suurena kohoavaa kivipaatta, jonka pinnasta erotan haudoilla loistavien kynttilöiden valossa Suomen vaakunan. Tunnelma hautausmaalla on arvokkaan harras, sellainen syvän isänmaallinen ja kunnioittava kuin on oikeutettuakin tämän juhlapäivän aikaan - sellainen, joka laittaa todella miettimään sitä tosiasiaa, että kaikki nämä sodassa aikoinaan kuolleet miehet ovat todella tehneet sen meidän vapautemme puolesta ja se on ollut suurin mahdollinen uhraus. Kaikki nämä silloiset nuoret miehet sekä ne veteraanit, jotka vielä tänä päivänäkin ovat hengissä, ovat joutuneet olemaan valmiita uhraamaan kaikkensa meidän ja maamme puolesta ja jostain syystä sitä on kovin vaikeaa ymmärtää - jättäneet perheensä, vanhempansa ja rakkaansa lähteäkseen sotaan itsenäisyyden puolesta.

Sankarihaudan suuren kivisen muistomerkin kummallakin sivulla seisoo kunniavartiossa armeijan maastokuvioiseen asuun pukeutunut mies ase käsissään ja katse tiukasti eteenpäin tuijottaen, välittämättä ympäröivästä maailmasta. Näiden miesten läsnäolo lisää entisestään hiljaisen kunnioittavaa tunnelmaa, joka valtaa kaikki aistini kun jään ääneti seisomaan ja odottamaan sankarihautausmaa-alueen reunalle.

Toisella vartioissa seisovista sotilaista on tuttuakin tutummat kasvot, joiden sen hetkinen vakava ilme kuitenkin on niille poikkeuksellinen.

En voi olla tuntematta ylpeyttä katsoessani, kuinka sinä, minun kihlattuni ja oma nuori sotilaani, seisot vartioimassa edesmenneiden maanpuolustajien rauhaa. Samalla kuitenkin tunnen sydämessäni myös surua siitä tiedosta, että jos tulevaisuuden päivinä tarvitaan samoja uhrauksia joihin nämä kuolleet sankarit ovat henkensä antaneet, myös sinut tullaa kutsumaan riviin maatamme puolustamaan, eikä ole mitään mitä minä voisin tehdä sen estämiseksi.

Taisteluvaunun johtaja, sillä arvonimellä sinä minulle tänäkin aamuna kerskailit kun valmistauduit vartioon lähtöön. Kehuskelit sillä, miten sinä tiedät yhtä jos toistakin panssarivaunuista ja sait minut nauramaan, vaikkei ollut epäilystäkään ettetkö olisi sen suhteen aivan oikeassa. Minusta vain oli huvittavaa, miten lapsellisen ylpeä ja innostunut sinä tunnuit olevan siitä ajatuksesta.

Nyt katselen kuinka seisot aseesi kanssa kivikasvoisena suuren muistomerkin juurella ja näen kuinka hengityksesi höyryää kiristyvässä pakkasessa ja voin vain kuvitella kuinka kylmissäsi oletkaan pitkään kestäneen seisoskelun jäljiltä. Onneksi sentään pakotin sinut laittamaan käteesi paksuimmat kotoamme löytyneet nahkarukkaset, joista yritit ensin varsin ponnekkaasti kieltäytyä, mutta taivuit lopulta tahtooni.

Kellon viimein raksuttaessa näyttämään tasan viittä, paikalle marssii kaksi uutta sotilasta, joita tervehdit vartiotoverisi kanssa äänettömästi ja aseet vaihtavat omistajaa uusien miesten ottaessa paikkanne muistomerkin molemmin puolin. Annat hetken vielä katseesi kiertää kivisten ristien meressä ennen kuin kävelet luokseni ja sanaakaan sanomatta tartut käteeni ja kävelemme hautausmaan halki autolleni ainoastaan narisevan pakkaslumen ja hengityksemme äänten rikkoessa syvää ja arvokasta hiljaisuutta, joka pimenevässä illassa vallitsee.

Poskesi punoittavat kylmästä niin pahasti, että pelkään niiden paleltuneen, mutta istuttuamme autoon sinä vakuutat minulle kaiken olevan kunnossa ja suukotan pienesti jääkylmää poskeasi sanoen olevani ylpeä urhoollisesta suorituksestasi pakkasessa seisomisen suhteen. Lisäksi kehun sinun näyttävän oikein komealta ja miehekkäältä armeijan maastopuvussasi ja sinä naurat sanoilleni. Kutkuttavan lämmintä nauruasi kuunnellessa tunnen oloni yhtäkkiä vaikeaksi ja sen täytyy näkyä ilmeestäni sillä kysyt minulta mikä on hätänä.

“Minä en tahdo koskaan joutua lähettämään sinua sotaan.”

Ilmeesi vakavoituu kuullessasi sanani ja vakavan äänensävyni, mutta vastaat kuitenkin lopulta lempeällä äänellä, etten kai minä tosissani pelkää moista, sehän on ihan hupsua. Suutelet vuorostasi minun poskeani ja huulesi jättävät jääkylmän poltteen poskelleni kun muistutat minua siitä, ettei meillä ole mitään syytä pelätä sotaa, kaikkihan on hyvin.

Lopulta minäkin naurahdan ja myönnän sinun olevan oikeassa ja minun pelkoni olevan kieltämättä melko hölmö. Samalla kuitenkin kiitän mielessäni kaikkia niitä aiemmin sotaan joutuneita ihmisiä, joiden uhrausten ansiosta sodan uhka ei meille enää nykyään ole niin todellinen kuin vuosikymmeniä sitten - kiitän heitä siitä, ettei meidän ikäpolvemme ja sinun ikäistesi miesten tarvitse enää sotia itsenäisyyden puolesta, sillä se on jo tehty.

Samalla kuitenkin myös rukoilen äänettömästi, ettei mistään myöskään ilmaantuisi uutta syytä sodalle, joka vaatisi minua lähettämään oman sotilaani taistelemaan ja kenties uhrautumaan maansa puolesta niin, että jonain päivänä joku toinen nuori mies maastopuku yllään saisi seistä vartioimassa sinun hautaasi pimenevässä itsenäisyyspäivän illassa.

Kipu (novelli)

Genre: angst


a/n: Sekavaakin sekavampi novellintapainen yritelmähän tämä on. Ei todellakaan mikään mielialanparantaja, joten sellaista etsivän kannattaa ehkä skipata suosiolla koko juttu :P


---


Kipua.
Se on ensimmäinen tunne, joka iskee minuun kun herään. Mutta kipu ei ole fyysistä, se on vain mielessäni. Lamauttavaa, musertavaa ja väistämätöntä kipua, jolle ei ulkoisesti näytä olevan mitään syytä. Kipua, joka painollaan tekee ylösnousemisen lähes mahdottomaksi, mutta siitä huolimatta pakottaudun jaloilleni.


Pukeutuminen ja muut joka aamuiset rituaalit sujuvat kuin unessa ja ennen kuin huomaankaan löydän itseni linja-autopysäkiltä. Vain hetkeä aiemmin olen noussut pois bussista, mutta yhtäkkiä en muista miten olen päätynyt sinne missä nyt olen. En muista pukeneeni ylleni farkkuja ja t-paitaa, jotka kaikesta huolimatta ovat nyt päälläni ja muistikuvat bussimatkasta ovat pelkkää sekavaa usvaa.


En tiedä minne olen matkalla, miksi alunperinkään poistuin kotoa, mutta raahustan pitkin tuttuja katuja. Raskain askelin jalkani kuljettavat minua pitkin tavanomaista kävelyreittiäni ja minulla on täysi työ pitää edes pieni osa ajatuksistani kohdistettuna ympärilläni tapahtuvaan, jotten jäisi auton alle tai kävelisi päin vastaantulijaa. Jäljelle jäävä osa ajatuksistani työskentelee jossain täysin muualla: pyörittelee mieleeni sitkeän purukumin lailla takertunutta kuvaa sinusta ja yrittää työntää rintaani puristavaa kipua kauemmas.


Kun näen sinut kadunkulmassa, lasken katseeni maahan. Tänään en tervehdi sinua, päätän mieleni perukoilla. En aio eleelläkään osoittaa huomanneeni saati välittäväni tippaakaan olemassaolostasi. Olet minulle aivan yhtä merkityksetön kuin talven jäljiltä kävelytielle jäänyt hiekoitussora, johon olen katseeni kohdistanut. Kuitenkin tunnen katseesi polttavan minua, jokaisen sinua kohti ottamani askelen myötä entistä enemmän.


Yhtäkkiä mieleni tekee kääntyä, juosta karkuun ja piiloutua jonnekin - mihin tahansa. Mutta tiedän etten voi enää kääntyä, sillä se vain herättäisi kummastuksesi ja vaikka olenkin päättänyt sinun olevan merkityksetön, en tahdo niin käyvän. Niinpä vain kävelen sinua kohti, pää alas painettuna kuin tuomiota odottaen ja kävelyni vauhti tuntuu hidastuvan askel askelelta.


Vasta kun olen kohdallasi ja kuulen sanat “Ai moi!”, nostan katseeni sinuun ja sydämeni jättää lyönnin väliin, kun katson sinun pörröttävän moottoripyöräkypärän ja hikisen hellepäivän lyttyyn painamia hiuksiasi. Vihaan itseäni kun kuulen yhden ainoan sanan takovan päässäni hullun lailla: Täydellinen. Juurihan minä julistin sinut yhdentekeväksi, ja nyt jo tunnun unohtaneen päätökseni. Olen säälittävä ja heikko, kun annan itseni alentua tällaiseen, mutten saa silmiäni irti sinun meripihkan värisistä silmistäsi. Miten kellään voi olla sen väriset silmät, pohdin samalla kun mutisen jotain hyvin etäisesti tervehdystä muistuttavaa.


Kävelet rinnallani muutaman metrin ja pakotan jälleen katseeni maahan, sillä tuijottaminen käy lopulta kiusalliseksi. Vain hetkeä myöhemmin kuitenkin jään yksin, kun astut sisään katua reunustavan rakennuksen ovesta. Sekunnin ajan olen jähmettyä paikalleni, pysähtyä tai jopa seurata sokeasti perässäsi, mutta kun lopulta saan itseni uudelleen kokoon, pakotan sinut takaisin mieleni perukoille - sinne missä olet vain merkityksetöntä hiekoitussoraa ja olemassaolosi on täysin yhdentekevää.


Loppumatka on jälleen epäselvää sumua. Piipahdan muutamassa kaupassa ja virastossa, joissa käynnin tiedän tarpeelliseksi, mutta myöhemmin en ole enää täysin varma miksi ne olivat välttämättömiä. Myöhemmin lompakostani löytyvä kuitti kertoo minun ostaneen suklaata ja limua, mutta koska kummastakaan ostoksesta ei löydy muuta todistusaineistoa, päättelen syöneeni ne samantien. Ajatus saa minut voimaan pahoin.


Viimeiseen viikkoon en muista syöneeni juurikaan muuta kuin mysliä ja kahvia. Ei se ole tarkoituksellista ollut, en ole laihduttanut tai mitään muutakaan, mutta tuntuu kuin ruokahaluni olisi tiessään. Pelkkä ruuan ajatteleminenkin vain alkaa oksettamaan, ja mysli tuntuu olevan ainoaa ruokaa jonka saan pakotettua kurkustani alas. Ei sillä, että pitäisin siitä - itseasiassa maku on sama kuin söisi pahvinpaloja ja sahanpurua sekaisin, mutta jos se pitää minut hengissä niin tyydyn siihen.


Eikä se tietenkään minua haittaa, että painoni on pudonnut, niin tahatonta kuin se onkin. Huomaan suosikkifarkkujeni vyötärön seudulle ilmestyneen paljon enemmän löysää kangasta kuin aiemmin. Tai ehkä se sittenkin johtuu vain siitä, että olen pessyt niitä tavallista useammin ja pesu on saanut ne venymään muodottomiksi. Silti mietin hetkittäin mielessäni, oletko sinäkin huomannut painoni pudonneen. Huomannut etten ole enää aivan niin pullea kuin ensikertaa tavatessamme? Ja jos oletkin, pitäisikö minun laihtua vielä lisää, jotta tuntisit edes etäistä kiinnostusta minua kohtaan? Niinpä ruokahaluni hälvenee entisestään, ja suklaan syöminen tuntuu lähes rikolliselta teolta.


Kotiin palattuani heittäydyn takaisin vuoteeseen ja makaan voimattomana paikoillani niin pitkään, että ajantajuni katoaa tyystin. Päälle kytketty tietokone surraa hiljaa ja sen päällä odottaa latausjohtoon kytketty puhelimeni. Jos joku vaikka sattuisi kaipaamaan minua. Viimeisen kuukauden ajan olen tuntenut oloni tavallistakin yksinäisemmäksi, vaikken voikaan sanoa, että minut olisi täysin unohdettu, sillä olenhan vähintäänkin päivittäin ollut yhteydessä johonkuhun ystävistäni. Siltikin yksinäisyys kalvaa mieltäni, enkä muista koska joku olisi viimeksi soittanut minulle, aloittanut kertomaan kuulumisistaan…. Aivan kuin minä olisin aina se, joka ottaa yhteyttä ja alkaa purkaa tunteitaan toisille, vaikka pelkäänkin ettei ketään kiinnosta.


Ehkä olen väärässä, ehkä viimeisimmän mesekeskustelun aloittikin joku muu kuin minä, ja olen vain itsesäälissä rypevä ihmisen irvikuva.


Havahdun todellisuuteen seuraavan kerran tuntien kuluttua, kun ahdistuksen paino rintani päällä käy sietämättömäksi. Pakottaudun sänkyni reunalle istumaan ja hetken tuntuu kuin musertuisin kipuni alle. Hitaasti tunne kuitenkin helpottaa, katoamatta siltikään kokonaan ja mietin montako särkylääkettä tämän kivun pois ajaminen vaatisi. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei buranan napsiminen auta tähän vaivaan, se vain pahentaa oloani.


Ahdistuksen käydessä sietämättömäksi ryntään vihaisesti eteiseen ja vedän jalkaani ensimmäiset kengät jotka löydän. Ne voivat olla yhtä hyvin kumisaappaani kuin veljeni lenkkaritkin, sillä en kiinnitä asiaan juurikaan huomiota vaan juoksen ulos eteisen avoimesta ovesta. Ja juoksen niin kauas ja niin kovaa kuin pääsen, välittämättä suunnasta tai mistään ympärilläni tapahtuvasta. Juoksen niin pitkälle kuin jalkani suinkin kantavat, kunnes jalkapohjani tuntuvat vuotavan verta ja anelevan armoa ja kunnes armoton kuumuus tekee juoksemisen mahdottomaksi.


Kunnes henkisestä ahdistuksesta tulee viimein fyysistä kipua.


Voimattomana pudottaudun polvilleni pyörätien reunaan. Vasta kun tunnen huimauksen ja oksennus tekee tuloaan, muistan miksei helteessä juokseminen ole hyvä ajatus.


En edes tahdo tietää mitä ohi ajavissa autoissa istuvat ihmiset ajattelevat, kun näkevät minun oksentavan katuojaan ja kompuroivan sitten takaisin huteralta tuntuville jaloilleni. Pakottaudun unohtamaan heidän olemassaolonsa kun lähden laahustamaan takaisin kohti kotiani, jalat lyijyn raskaina, huimauksen saadessa kävelyni mutkittelemaan pyörätien laidalta toiselle kuin humalaisen.


Matka kotiin kestää kymmenen kertaa kauemmin kuin matka toiseen suuntaan ja vaikka ahdistus murentaa minua pala palalta jokaisen askelen myötä, tunnen myös sanatonta riemua siitä, ettei kipu ole enää ainoastaan mielessäni. Hetken aikaa sillä on taas kasvot, ja vaikka ne ovatkin omaa luomustani, ainakin tiedän miten voitan taistelun niitä vastaan. Kotona nielen monta tablettia särkylääkettä - aivan liian monta siihen nähden mikä olisi hyväksi, mutta kuitenkin niin vähän, ettei se riitä tekemään vahinkoa.


Ennen suihkuun menoa vilkaisen kännykän ja yhä avoimen tietokoneeni - ainoastaan yksi vastaamatta jäänyt puhelua, joka sekin osoittautuu isäni soittamaksi. Asiaa sen kummemin pohtimatta päätän olla soittamatta takaisin.


Nykyään en pidä isään enää mitään yhteyttä, ellei ole aivan pakko. Tuntuu kuin meillä ei olisi mitään yhteistä, olemme erilaiset kuin yö ja päivä. Isä on saanut elämässään lähes kaiken minkä on ikinä halunnut, vaatii täydellisyyttä jokaikisessä asiassa ja hänen maailmansa on kauttaaltaan mustavalkoinen, mikä tekee kaikesta hiemankin tavanomaisesta poikkeavasta väärää ja huonoa. En oikein millään tavalla kykene näkemään itseäni sopivaksi tuohon yhtälöön.


Istun uupuneena suihkun lattialle ja annan kylmän veden valua päälleni. Niin kliseistä kuin se onkin, niin suihkussa on hyvä itkeä. Niinpä annan kyynelten vihdoin valua silmistäni. Niitä tulee kaiken sen pahan olon edestä, joka kalvaa minua ties kuinka monetta päivää. Ahdistuksen, riittämättömyyden, väsymyksen ja kaikkien muidenkin mieltäni korventavien asioiden synnyttämät kyyneleet sekoittuvat kasvoillani ja ripsivärin ja kajaalin mustaksi maalaamat pisarat putoilevat raskaina suihkun lattialle, mistä jääkylmä vesi pesee ne pois aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.


En ole riittävän hyvä sinulle, mietin. Enkä tule koskaan olemaankaan. Katsoo asiaa miltä kannalta hyvänsä, olen aivan vääränlainen ja kaikin tavoin täysin sopimaton. Isälleni olen liian heikko, liian laiska, liian vaikea. Minussa on liikaa ristiriitoja ja liikaa erilaisuutta, jotta voisin koskaan sopia täydellisesti hänen pieneen, sievään maailmaansa. Aivan kuin yrittäisi sovittaa suorakaiteen muotoista palikkaa sisään lasten palikkapelin pyöreästä aukosta.


Ystävilleni sentään vielä näyttäisin kelpaavan sellaisena kuin olen, vaikka ajoittain minusta tuntuu etten kuulu aivan heidänkään joukkoonsa, vaan minusta on vain kovasti vaivaa ja että kovin monimutkainen ajatusmaailmani ajaa heidät hulluuden partaalle.


Pyyhin viimeiset kyyneleet pyyhkeeseeni kun viimein vääntäydyn ylös suihkun lattialta. Väännän kasvoilleni tyynen naamion, jonka taakse olen jo tottunut piiloutumaan, vaikka se tuntuukin omituiselta kasvoillani. En kuitenkaan aio näyttää kyyneleitäni muille, sillä niin minut on opetettu toimimaan. Säilyttämään ylpeyteni tapahtuipa mitä tahansa.


Niinpä en aio itke nytkään muiden nähden, niin kuin en tehnyt silloinkaan, kun vanhempani erosivat ja isäni muutti pois. Tai silloin kun minua kiusattiin yläasteella. Tai silloin kun luulin löytäneeni lukiosta itselleni ystävän, joka lopulta kuitenkin osoittautui valehtelijaksi. Enkä itkenyt muiden nähden silloinkaan, kun ensimmäistä kertaa tunsin oloni maailman huonoimmaksi ihmiseksi tuntiessani mitä syvintä inhoa isääni kohtaan tai silloin kuin oivalsin ihastuneeni kaikista tuntemistani miehistä juuri kaikkein “huonoimpaan” vaihtoehtoon. Joten miksi itkisin nytkään - nyt kun oikeastaan mikään ei ole muuttunut miksikään, paitsi sen osalta, että viimeinkin minulla on aikaa ajatella asioita paremmin?


Hymyillen tyhjää, kolkkoa hymyä kävelen takaisin huoneeseeni niellen uutta särkylääkettä. Puhelimeeni on tullut kaksi uutta puhelua isältäni, jotka sivuutan pelkällä punaisen luurin painalluksella. Tietokoneen näytöllä vilkkuu yksi uusi viesti. Luen ystäväni hilpeäsävyisen tekstin hätäisesti ja vastaan muutamalla sanalla, pakottaen pitämään omankin tekstini sävyn iloisena. Vaikutelman ylläpitämiseksi lisään tekstin perään niin monta hymiötä, että se alkaa tuntua jo liioitellulta.


Mutta parempi niin - ennemmin liioiteltu kuin liian todenmukainen.


Pahintahan olisi, että muutkin näkisivät säälittävyyden josta isäni on huomautellut minulle koko ikäni.


Säälittävyyden,
ja kivun,
jotka nakertavat minua päivästä toiseen,
pala palalta.

Tekohengitystä ja muita elvyttämisen muotoja

Voisin selittää taas pitkät pätkät liirumlaarumia siitä, miten olen ollut muka kiireinen ja kaikkea, mutta ei... En ole vain saanut aikaiseksi mitään!

Nyt kuitenkin luovuudenpuuskassani - joka näkyy lähestulkoon miljoonana ja yhtenä novellinalkuna koneeni muistissa - elvyttelen täällä blogiani henkiin :)

<3: E

Poikien takkeja ja prinsessamekkoja (novelli)

Genre: draama

Jossain kohdin saatoin vetää jutut hieman överiksi, mutta pääasia kuitenkin, että sain tämän vihdoin kirjoitetta, sillä olen pitkään suunnitellut tällaisesta aiheesta kertovaa novellia.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Päiväkodin eteisessä haisevat märät kumisaappaat ja vesiväri.

Välittömästi oven kolahdettua kiinni, eteiseen syöksyy väsyneennäköinen harmaahiuksinen nainen pyyhkien käsiään askarteluessuunsa.

“Lotta?” nainen mutisee siskosi nimen kuten aina ja silmäilee sinua epäilevästi.

Nyökkäät lopulta, onnistuen vain vaivoin tukahduttamaan kyllästyneen huokauksen. Ikään kuin nainen olisi unohtanut sinut eilisen ja lukemattoman monien sitä edelliseten kertojen jälkeen.

Nainen jättää sinut tökerösti sanaakaan sanomatta yksin eteiseen ja palaa leikkihuoneeseen. Jäädessäsi odottamaan vilkaiset pikaisesti eteisen pikkuruiseen peiliin, joka on ripustettu aivan liian korkealla, pienten lasten ulottumattomiin. Nurkastaan haljenneesta peilistä näet, että tuuli ja sade on pörröttänyt itsetehdyn värjäyksen jäljeltä huonokuntoisia pinkkejä hiuksiasi entisestään. Olisi ihme, että hoitaja olisi unohtanut sinut tuijotettuaan olemustasi aina yhtä paheksuvasti päiväkodilla käydessäsi.

Suvaitsevaiset ihmiset ovat ihania.

Pian nainen laahustaa takaisin eteiseen, perässään saparopäinen Lotta, joka sinut nähdessään tarraa jalkaasi pienillä käsillään ja hihkaisee:

“Laura! Mennäänkö me tänään kirjastoon? Jooko, Laura, jooko?”

Nyökkäät hitaasti patistaessasi pikkutytön naulakolleen ja auttaessasi tätä solmimaan kengännauhat. Harmaa hoitaja tuijottaa teitä happamesti, kunnes päättää parhaaksi kertoa sinulle päivän tapahtumista.

Lotta on riidellyt Anna-Marien kanssa. Anna-Marie sanoi, että Lotalla on ruma poikien takki ja Lotta heitti sitä lapiolla, tosin heitto meni ohi ja osui Anna-Marien sijasta pihan lauta-aitaan. Hoitaja näyttää kieron tyytyväiseltä kertoessaan rangaisseensa Lottaa jättämällä tytön ilman jälkiruokaa.

Anna-Marie sai lohdutukseksi varmaan kahden edestä ja sinun tekisi mielesi huomauttaa siitä hoitajalle - mokomallekin puolueelliselle vanhalle ämmälle. Kuitenkin sen sijaan, että sanoisit mitään, vedät Lotan takin vetoketjun kiinni ja pörrötät siskosi hiuksia. Takki on kirkkaansininen ja vanha. Sen toinen kyynärpää on kulunut jo kertaalleen puhki ja siihen on tikattu vaaleammasta sinisestä iso paikka. Takki ostettiin talvella kirpputorilta muutamalla eurolla. Se ei ole ehkä alunperinkään ollut niin hieno kuin muilla tytöillä, äidillänne ei ole varaa sellaisiin, mutta Lotta pitää siitä kaikesta huolimatta. Sen omasta mustikkatakista.

Leikkihuoneen ovelta kurkistaa Anna-Marie. Se tuijottaa teitä silmät suurina ja nyrpistää sitten nenäänsä, kun nostat Lotan tarharepun siskosi selkään ja toivotat hoitajalle vaisusti hyvää illanjatkoa. Kai sille on kotona opetettu, että se on paljon sievempi ja ihanampi pikkuprinsessa kuin Lotta ja sinä, kurjan yksinhuoltaja siivoojan tyttäret.

Vaikka näkeehän se sen itsekin: Lotalla on ruma poikien takki ja sen sisko näyttää sateenpieksemältä linnunpelättimeltä.

Kirjasto on kadun toisella puolella. Siellä ilma on tunkkaista ja lastenosaston lasivitriineihin on nostettu esikoululaisten askartelemia maitotölkkieläimiä. Lotta jää katsomaan ruskeaksi maalattuja tölkkihevosia, joiden ohuen maalipinnan alta kuultaa näkyviin joukko sinisiä kirjaimia: rasvaton maito. Lotta pitää niistä silti ja tahtoo itsekin askarrella sellaisia. Sanot sille, että sen pitää siinä tapauksessa alkaa säästää tyhjiä tölkkejä.

Kirjahyllyjen luona odottaa aina yhtä vaikea valinta. Lotta tahtoisi niin monta kirjaa kuin suinkin, mutta sinun täytyy ehtiä lukemaan myös läksyjä. Äidistäkään ei ole apua, sillä se ei ehdi lukemaan Lotalle koskaan. Se on aina töissä ja harvat vapaapäivänsä se vain nukkuu. Se tuntuu aina olevan väsynyt ja stressaantunut.

Joskus sillä oli aikaa, muistelet.

Olit silloin vielä pikkuinen, korkeintaan pari vuotta Lottaa vanhempi ja silloin äiti luki sinulle. Sinä pidit kirjoita ja oli hauska kuunnella kuinka äiti luki ääneen. Koulussa opettaja piti sinua laiskana, kun et tahtonut lukea itse, mutta se ei ollutkaan koskaan kuullut äidin lukevan. Äiti oli tosi hyvä lukemaan satuja. Kaikkein eniten pidit siitä, kun se luki luki Veljeni Leijonamieltä. Se oli suosikkikirjasi silloin pienenä ja pyysit äitiä lukemaan sen aina vain uudelleen ja uudelleen, vaikka itkitkin joka kerta kun Joonatan kuoli - niin kovasti, että silmiä kirveli itkemisen jäljiltä vielä vaikka kuinka pitkään jälkeenpäin.

Tarjoat Lotalla vanhaa suosikkikirjaasi ja siskosi nyökkää hyväksyvästi. Matkalla lainaustiskille mietit mahdatko onnistua lukemaan kirjaa sille ääneen vai alatko itkemään tälläkin kertaa.

Tiskin takana istuu keski-ikäinen kaljuuntuva mies ja se kurkistelee teitä uteliaasti paksujen silmälasiensa takaa, kun ojennat kirjan sen punoittavaan kouraan. Merkitessään kirjan tietokoneelleen, mies vilkaisee sen hailakan sinistä kanssa, jonka kuvassa Joonatan ja Korppu istuskelevat kivisellä sillalla. Ojentaessaan kirjan takaisin, mies hymyilee ja huomauttaa:

“Eikös tämä ole poikien kirja?”

Sinä et sano mitään, vilkaiset vain sitä pahasti ja työnnät kirjan laukkuusi. Sanomatta sen parmmin kiitosta kuin mitään muutakaan, käännät miehelle selkäsi. Kuka se on muka väittämään kirjaa poikien kirjaksi? Ei se tiedä mistään mitään.

Matkalla kotiin pitää käydä kaupassa.

Keskustan ostosparatiisissa on poikkeuksellisen hiljaista ja saatte tehdä ruokaostoksenne jotakuinkin rauhassa. Äidin antamaa ruokarahaa kädessäsi puristaen lasket yhteen tuotteiden hintoja. Raha on vaihteeksi tiukoilla ja toivot, ettei Lotta keksi pyytää suklaata. Et tahdo olla se ilkeä isosisko, joka joutuu sanomaan ei.
Leluhyllyn kohdalla seisoo äiti ja pikkuinen tyttö. Lottakin tahtoo jäädä katselemaan.

“Ihan vain vähäksi aikaa, Laura! Jooko? Ei sun tarvitse ostaa mitään, katsotaan vaan.”

Et viitsi kieltääkään, vaan päästät sen silittelemään nalleja ja possuja, joita on ladottu hyllyyn vaikka millä mitalla. Sinua harmittaa kun ei ole varaa ostaa Lotalle mitään.

Äitinsä kättä puristava pikkutyttö katselee haikeasti vähän sivummalla palomiehen naamiaisasua.

“Äiti, miksen minä saa?” se kysyy surkeasti, mutta äiti pudistaa päätään.

“Mutta tiedäthän sinä Emilia, etteivät tytöt ole palomiehiä. Ostetaan nyt vain tämä äidin ehdottama asu.”
Lotta kääntyy kummastuneena katsomaan sinua ja näet sen silmistä kysymyksen: miksei tyttö voi olla palomies? Sinun tekisi mieli sanoa sille, että totta kai voi. Tytöt ja pojat voivat molemmat olla ihan mitä haluavat, niin sinä olet sille aina yrittänyt opettaa.

Mutta vieras äiti ei anna periksi, vaan valitsee lopulta hyllystä yhden prinsessa-asun ja raahaa pikkutyttönsä mukanaan pois. Niillä on varaa ostaa naamiaisasu, mutta silti tyttö on onneton. Sitä kielletään olemasta oma itsensä.

Kun pääsette kassalle, jonossa on paljon ihmisiä. Lotta tahtoo auttaa nostamaan ostokset liukuhihnalle. Se on aina niin innokas. Yhteistuumin saatte lopulta ostoskorin tyhjäksi ja kääntyessäsi nostamaan korin kassan viereiseen pinoon, huomaat takana seisovat mummot. Ne näyttävät ainakin satavuotiailta kissanruokaa ja Presidentti-kahvia täyteen ladottuine kärryineen. Kumpikin vilkuilee teidän ikäloppuja vaatteitanne päätään puistellen.

Mielesi tekisi ärähtää jotain ilkeää, mutta samassa pirteä-ääninen kassaneiti tervehtii ja vie huomiosi muualle.

Kotimatka taittuu nopeasti.

Lotta hyppii lätäköihin ja hihkuu innoissaan. Se nauraa ja hymyilee lakkaamatta koko matkan, vaikka sen vanhat kengät kastuvat läpikotaisin ja kerran tarharepun taskusta lätäkköön loiskahtaa myös sen pehmolelu, herra Kissa. Se on Lotan suosikki. Ostitte sen sille syntymäpäiväksi, kun se täytti neljä.

Kerrostalon hissi natisee pahaenteisesti kun astutte sisään kaikkine tavaroinenne ja nousettu kolmanteen kerrokseen. Rappukäytävässä tuoksuu pulla. Naapurinmummo leipoo. Sinäkin tahtoisit joskus leipoa, mutta et osaa. Äiti ei koskaan opettanut, sillä kun olisit ollut riittävän vanha oppimaan sillä ei ollut enää aikaa sen paremmin opettamiseen kuin satujen lukemiseenkaan.

Avain kirskahtaa lukossa ennen kun saat oven vedettyä auki.

Eteiskäytävässä vallitsee kaaos. Kengät ovat levällään ja vessan oven vieressä kohoaa huimaava pyykkivuori. Kylpyhuone on niin pieni, ettei siellä ole tilaa likapyykkikorille. Pyykkien alta työntyy levinnyt mainoslehtien pino. Talon pihassa ei ole kuin sekajätelaatikko, eikä kukaan ole jaksanut kantaa lehtiä toisen talon keräyslaatikkoon.

Joskus toivot, että teillä olisi varaa toisenlaiseen asuntoon. Sellaiseen, jonka kylpyhuoneeseen mahtuisi pyykkikori.

Ja jos teillä olisi enemmän rahaa, äiti voisi ostaa Lotalle uuden takin. Sellaisen, jonka värit olisivat vielä kirkkaat ja jonka hihat olisivat paikkaamattomat. Je ehkä äiti voisi silloin myös pitää enemmän vapaata ja sekin jaksaisi lukea Lotalle.

Jos teillä olisi enemmän rahaa, silloin sinäkin voisit ostaa uudet farkut polvista puhki kuluneiden tilalle ja värjäyttää hiuksesi oikeassa kampaamossa, eivätkä mummot vilkuilisi teitä enää aivan niin pahasti kaupan jonossa.

Kulkiessanne eteisen peilin ohi keittiöön, vilkaiset kuvaanne.

Mutta vaikka teillä olisi kuinka paljon rahaa hyvänsä, ei Lotan silti tarvitsisi ostaa vaaleanpunaista takkia. Se saisi sinisen niin kuin nytkin, jos se sanoisi pitävänsä siitä enemmän. Ja sinä tahtoisit siltikin värjätä hiuksesi yhtä kirkuvan pinkeiksi.

Ja jos Lotta tahtoisi olla palomies, se saisi olla.

Sillä vaikka teillä olisi kuinka paljon rahaa hyvänsä, sinä et tahtoisi teidän olevan mitään muuta kuin nytkään. Joskus raha vaikuttaa ihmisiin sillä tavoin. Tekee niistä epävarmoja sen suhteen, mitä niiden oikeasti pitäisi olla.

Mutta vaikka te saisitte kuinka paljon rahaa hyvänsä, sinä et tahtoisi teidän olevan mitään muuta kuin mitä näet teidän nyt olevan, kun katsot peiliin. Kauniita sellaisina kuin oikeasti olette.

Janne (novelli)

Genre: romantiikka, draama

Ainakin tämä blogini ensimmäinen novelli pitää lupaukseni sen suhteen, että kirjoitan yleensä romanttista draamaa.

Kaiken lisäksi tämä teksti oli niitä, joiden idea pyöri mielessäni jo hyvän aikaa ennen kuin se oli pakko naputella koneelle ajatuksiani häiritsemästä.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

“Aja hetkeksi tien sivuun.”

Pysäköin auton keskelle teollisuusaluetta, kapean kadun reunaan ja kun sammutan moottorin, lasken katseeni tiestä syliini. Silmäkulmastani näen kuinka riisut pilottilasisi kääntyessäsi katsomaan minua kummeksuen.

“Mikä sulla on?” kysyt kääntyen penkissäsi selkä auton ovea vasten ja kasvot minuun päin.

Pudistan päätäni mutistessani:

“En mä tiedä…”

Yhtäkkiä tunnen kuinka minua alkaa itkettämään ja häpeissäni räpyttelen kyyneleitä pois silmistäni jottet huomaisi niitä. Vaikka tietysti sinä huomaat. Sinun tarkkaa katsettasi on mahdoton pakoilla.

“Jännittääkö sua noin paljon…?”

Räpyteltyäni silmiäni aikani, nostan viimein katseeni fakkujeni kankaasta ja katson sinua silmiin. Niiden kellertävänruskea katse tuntuu porautuvan sisääni ja kasvoillasi on miettiväinen ja hämmentynyt ilme.

Kurkussa tuntuu lähes oksettava paino ja päässäni jyskyttää ikävästi, melkein kuin migreeniä enteillen. En tiedä tunnenko oloni enemmän surkeaksi vai sairaaksi, mutta on se kumpaa hyvänsä niin tunnetta varjostaa mieleeni hiipivä paniikki.

Tahdon tehdä tämän.

Minun täytyy.

Mutta siltikään en tiedä miten selvitä tästä. Panikoin helposti, mutta tämä on erilaista kuin yleensä. Kylmäävää varmuutta siitä, ettei tilanteesta ole poispääsyä vaan ennemmin tai myöhemmin se on edessä joka tapauksessa.

“Jännittää”, vastaan lopulta yksinkertaisesti.

Sinä hymyilet ja tartut käteeni. Et selvästikään ymmärrä aivan täysin miten suuri asia tämä on minulle. Tai kyllä kai sinä sen ymmärrät, muttet sitä, miten muut tulevat tämän asian ottamaan.

“Kyllä se siitä hyvin menee”, sanot ja nostat kätesi nyt silittämään poskeani ja hellävaroen pakotat takaisin farkkuihini laskeutuneen katseeni kasvoihisi.

Vaikka ikäni puolesta minun kai pitäisi olla meistä se naiivimpi, sinun kasvoillasi on nyt lähes lapsellisen luottavainen hymy. Hymy saa kasvosi niin kauniiksi, että se sattuu ja olen vähällä purskahtaa ulvovaan itkuun. Minulla on selvästikin paha tapa ylitunteellisuuteen, mutta onneksi sinä tiedät sen jo valmiiksi.

Muistan yllättäen sen kerran kun näin sinut ensimmäistä kertaa.

Kompuroin jäisissä portaissa tavalliseen kömpelöön tapaani ja kun astuin sisään, sinä istuit palvelutiskin takana ja kysyit:

“Ei kai suhun sattunut?”

Minä, kiitos sosiaalisen epävarmuuteni, menin hämilleni kun minua niin varoittamatta puhuteltiin. Onneksi lopulta sain soperrettua kieltävän vastauksen, vääntäen kasvoilleni hymyn.

“Mä olen muuten Janne”, sinä esittelit itsesi ja jatkoit sitten vielä: “Älä näytä noin järkyttyneeltä, sillä sä varmaankin tulet näkemään mua täällä melko usein jatkossakin.”

Kiroten mielessäni sitä kuinka sinä onnistuit lukemaan ilmeitäni kuin avointa kirjaa, minä sönkötin vastaukseksi oman nimeni. Olin kiitollinen päästessäni pakenemaan paikalta ripustettuani takkini naulakkoon. Sillonkin ylireagoinnistani johtuen kasvoni kiljuivat häpeästä punaisinä vaikka kuinka pitkään, sillä minua nolotti oma änkytykseni. Kiitollinen sain kuitenkin ollas siitä, ettet ollut näkemässä paloauton värisiä kasvojani.

Nytkin melkein toivoin hetken aikaa pääseväni pakenemaan, mutta tiesin ettei se helpottaisi asioita yhtään.

Tämä oli tehtävä nyt. Tänään.

Tunnen hillittömän, paniikin aiheuttavan vapinan alkavan käsistäni, mutta kun sinä kurkotat istuimeltasi suutelemaan minua, tunnen kuinka tärisen kauttaaltani. Kokemuksesta tiedän, että huulesi maistuvat yleensä huulirasvalta, mutta nyt olen niin turta etten kykene erottamaan makua. Lämpösi sen sijaan tunnen selvästi, sillä veri tuntuu karanneen omilta kasvoiltani saaden ne viilenemään.

Kun vetäydyt lopulta kauemmas, on kasvoillasi edelleen lempeä hymy. Kadulla, melkein automme kohdalla kävelee mies. Minulta ei vie kauaakaan aikaa tunnistaa naapuriamme. Mies tuijottaa meitä yrittämättä edes peitellä asiaa. Hänen kasvoillaan on syyttävä ja paheksuva ilme, jonka tiedän oitis johtuvan hänen näkemästään suudelmasta.

Luulin olevani tottunut katseisiin.

Ihmiset rakastavat toisten elämän paheksumista, mutta isäni vie sen täysin uusiin ulottuvuuksiin.

Autoa käynnistäessäni en voi kuin kauhistella ajatusta isän reagtiosta, kun meidän hetkeä myöhemmin pitäisi kohdata hänet…

                                                                             xxx

Olen hämmästynyt kun isä tarjoaa kahvia. Se ei koskaan tee sellaista tuli vierailulle sitten kuka tahansa.

Mutta jos kahvi oli olevinaan sen kohteliasuuden ele, muuta se ei selvästikään aio tehdä. Istua jurottaa vain keittiön vakiotuolillaan ja murahtelee kysymyksiään mulkoillen meitä kulmiensa alta.

Itse en uskalla koskeakaan kahvikuppiini, sillä paniikkini kuristaa edellen kurkkuani oksettavasti. Sinä sen sijaan juot kahvisi kohteliaasti ja vastailet isäni kysymyksiin niin hyvin kuin suinkin osaat.

Kertaakaan isä ei kuitenkaan ota puheeksi ikääsi.

En tiedä ollakko sen takia kiitollinen vai turhautunut. Pyörittelen hermostuksissani ensimmäistä käsiini osunutta esinettä, joka sattuu olemaan teelusikka, kunnes isä viimein ilmoittaa, että tv:stä alkaa jalkapallo-ottelu. Suomennettuna se on kehotus poistua.

Lopuksi vielä kättelet isää ennen kuin poistumme kotoani kerrostalon rappukäytävään. Jalkani tuntuvat olevan kuin hyytelöä kun kompuroin portaita alas, mutta sinä vain viheltelet huolettomaan sävyyn. Aivan kuin mikään koko maailmassa ei voisi järkyttää mielenrauhaasi.

Rappukäytävän hämärän vaihtuessa pihalla vallitsevaan auringonpaisteeseen sokaistun hetkeksi täysin ja olen lentää rähmälleni maahan kun törmään selkääsi. En ehdi vielä edes ihmetellä pysähtymistäsi, kun jostain ylhäältä kuuluu huuto:

“Janne!”

Kun käännyn ympäri ja varjostan silmiäni kädelläni, näen isäni seisovan parvekkeella.

“Pidä huolta mun pikkutytöstäni!” se huutaa niin, että varmasti kaikki kadullaliikkujat kuulevat.

Minua nolottaa.

Mutta samassa tajuan, että tämän täytyy olla jossain määrin merkki siitä, että olemme saaneet isäni hyväksynnän. Isä muistaa nimesi vielä tunti sen jälkeen kun olen esitellyt sinut ja hän on valmis jopa uhraamaan jalkapallopelinsä ensiminuutit sinun takiasi. Tämän täytyy olla merkki.

Sinä heilutat kättäsi isälleni myöntävän vastauksen merkiksi ennen kuin tartut käteeni. Kaulaasi sitomasi huivi liehuu kevyessä tuulessa ja koko kasvosi ovat kääntyneet hymyyn.

Tunnen leukasi ruskean parran kutittavan kasvojani ennen kuin edes tajuan mitä tapahtuu.

Suutelet minua keskellä katua. Kaikkien nähden.

Parvekkeella seisova isäni ei voi olla näkemättä sitä.

Kaikki kadulla kulkijat näkevät varmasti.

Ensimmäistä kertaa minä en kuitenkaan välitä siitä. En välitä tippaakaan mitä muut ihmiset ajattelevat, sillä isäni on hyväksynyt sinut. Sellaisena kuin olet.

Ei muiden mielipiteillä ole enää väliä.

Enää polveni eivät tutise paniikista vaan silkasta riemusta kun kierrän käteni kaulaasi. Tällä kertaa jopa erotan huuliltasi huulirasvan maun ja häivähdyksen isän tarjoamaa kahvia. Rintaa puristaa edelleen, mutta tällä kertaa siitä suunnattomasta hämmästyksensekaisesta onnesta, joka on täyttänyt mieleni.

“Mitä mä sanoin”, kuiskaat korvaani ennen kuin tartut käteeni ja lähdemme kävelemään käsikkäin kohti parkkipaikkaa.

Alkulöpinää

Heissan ja tervetuloa uutukaiseen blogiini!

Tämän blogin aiheena tulee olemaan puhtaasti ja vain kirjoittaminen ja muita aiheita täältä on turha odotella löytyväksi.

Kuka olen?

Olen tavallinen, tämän blogin aloittamishetkellä 18-vuotias lukion 2. luokkalainen, joka on tähän asti kirjoitellut vain omaksi ilokseen. Mikään bestseller-tason kirjoittaja en ole, enkä varmasi koskaan tule olemaankaan, mutta siitä huolimatta päätin vihdoin perustaa julkaisupaikan omia tekstejäni varten ja tarjota netin käyttäjille mahdollisuuden tutustua tuotoksiini. Kirjoitan niin usein kuin vain opiskelultani ehdin, mutta suurin osa syntyneestä tekstistä on auttamatta julkaisukelvotonta moskaa - toivotaan, että saan jatkossa itseäni sen verran niskasta kiinni, että niitä helmiäkin mahtuisi joukkoon :)

Mitä kirjoitan?

Enimmäkseen kirjoitan novelleja ja fanfictionia.

Novellien aiheen vaihtelevat laidasta laitaan kirjoitusmielialojeni mukaan, mutta enimmäkseen ne ovat relistista draamaa tai romantiikkaa. Myös kirjoittamani fanfiction on genreltään useimmiten romanttista draamaa, ja ficcini perustuvat yleensä suosikkisarjoihini, joista mainittakoon esimerkkeinä vaikkapa House ja Greyn anatomia.

Miten kirjoitan?

Vaikka blogin kuvaus onkin kenties hieman harhaanjohtava, suurin osa teksteistäni on talletettu vain ja ainoastaan tietokoneelleni ja muille paperia teknisemmille tallennusvälineille. Käytännössä olen siis kokonaan luopunut kynästä ja paperista niissä tilanteissa kun käytössäni vain suinkin on tietokone, minkä kai voisi katsoa lyhentävän tekstin valmistumisen ja sen julkaisemisen välistä aikaa - ainakin teoriassa. Ikäväkseni käytössäni ei kuitenkaan tällä hetkellä ole tekstinkäsittelyohjelmaa, jossa olisi oikolukija, joten ainut kieliasuntarkistus, jonka tekstini käyvät läpi on itse tekemäni tarkitusluku. Ongelmaksi se tietenkin koituu siksi, että olen sokea omille virheilleni, mikä tietenkään ei ole kunnollinen perustelu virheelliselle tekstille, mutta yrittäkää ymmärtää.

Tekstieni kielellistä tyyliä en sen kummemmin osaa yleisellä tasolla kuvailla, mutta eräs entinen äidinkielenopettajani on kuvaillut tekstiäni seuraavasti: "...paikoittain pitkiä ja hankalia lauserakenteita yhdistelevää, mutta parhaimmillaan oivaltavaa ja värikästä..." Eipä tuon jälkeen voi kuin toivoa, että jälkimmäinen osuus korostuisi enemmän :D

Miksi kirjoitan?

Ensisijaisesti kirjoitan purkaakseni ajatuksiani. Se saattaa kuulostaa omituiselta, mutta kohdallani ilmiö siitä, että jonkin tarinan idea jää pyörimään päähäni niin kauan kunnes saan sen kirjoitettua ylös, on itseni kannalta toisinaan jopa valitettavan yleinen. Osaksi kirjoitan ylös omia ajatuksiani ja tunteitani, mutta vähintään yhtä usein myös täysin muuta. Kuitenkaan teksteistä on turhaa etsiä suoria viittauksia omaan elämääni, sillä tämä blogi on tarkoitettu fiktiivisille teksteille ja päiväkirjani on edelleen niitä harvoja käsin kirjoitettuja tekstejäni ja henkilökohtainen.

Olisi kuitenkin lähinnä naurettavaa väittää, etten kirjoittaisi myös lukijoille. Jos näin olisi, tätä blogia ei olisi koskaan perustettu ja tekstit pysyisivät visusti omana tietonani. Tästä syystä kommentit ja ideat otetaan suurella innolla ja rakkaudella vastaan - se mitä niistä opin ja toteutan onkin sitten täysin eri asia. :D

Muuta sanottavaa en tähän hätään keksikään, mutta kysymyksiin vastailen, mikäli joku niitä katsoo tarpeelliseksi esittää!

:lla E

(kuvat weheartit.com:ista)