Kesämuistoja (novelli)

<> <> <> <> <>

Pitkään jatkuneen kirjoitusinnottomuuden jälkeen väsäin novellin. Vaikka se onkin tosin yhtä kliseiden ilotulitusta ja lähes turhauttavaa romantiikkahöttöä niin novelli se on silti. :D Siispä lukekaa, nauttikaa(?) ja älkää tappako minua tästä hyvästä. KESÄMUISTOJA Unessa on taas kesä. Se kesä, jona olin tavannut sinut ensimmäistä kertaa ja jona kuljin sinun kanssasi käsikkäin niin usein, että olisi voinut luulla jonkun sitoneen sormemme yhteen niin että meidän olisi ollut mahdotonta vetää käsiämme erilleen, vaikka olisimme tahtoneetkin. Mutta emme me tahtoneet, en minä ainakaan, ja jokin sinun keltaisenruskeissa silmissäsi kertoi minulle, etten minä ollut ainoa, joka tunsi niin. Tuona iltana, jota uni kuvaa, ilma oli viileä ja se sai pienet vilunväreet kulkemaan ihoa pitkin. Mutta ei silti ollut varsinaisesti kylmä, niin kuin harvemmin heinäkuussa onkaan, mutta pitkään kestäneen helteen vuoksi kuumaan tottunut ihoni väitti silti sitkeästi, että sitä paleli iltatuulessa. Siksi olinkin pukenut ylleni lämmikkeeksi ohuen neuletakin ja sama maastonvihreä neule minulla on ylläni myös unessa, jossa seison kadunkulmassa odottaen sinua. Kelloani vilkuillen kiedon neuletta yhä vain tiukemmin ympärilleni ja pikkuhiljaa kerrostalon varjon pidentyessä ja pidentyessä siirryn eteenpäin niin että seison kaiken aikaa ilta-auringon viimeisten säteiden lämmössä. Viimein, juuri kun olen todennut sinun olevan kymmenen minuuttia myöhässä, vieraat kädet hyökkäävät äkisti takaapäin ympärilleni. Tai eivät sittenkään vieraat, mutta sen tajuan vasta pyristeltyäni väkisin irti. Sinä naurat reaktiolleni saaden minut hetkellisesti suuttumaan, sillä mielestäni toimivassa itsesuojeluvaistossa ei ole lainkaan mitään huvittavaa. Huvittavampaa ja paljon ajattelemattomampaahan olisi sokeasti luottaa siihen, että sinä todella olet ainoa, joka siihen aikaan illasta saattaisi kaapata minut otteeseensa. ”Tajuatko sä ollenkaan, että sä olet kaiken lisäksi myöhässä? Mä olin jo aikeissa lähetä pois!” Kuitenkaan en jaksa olla sinulle vihainen muutamaa minuuttia pidempään, vaan annan sinun tarttua käteeni kuten niin monesti ennenkin ja lähdemme kulkemaan kohti kerrostalojen takana välkkyvän järven rantaa. Sinä hyräilet ajatuksissasi ja peukalosi silittää hajamielisesti kämmenselkääni samalla kun kävelemme soratietä pitkin sanaakaan sanomatta. Kiviä tunkeutuu vähän väliä jalkani ja sandaalien pohjan väliin ja olenkin kiitollinen kun vihdoin astumme rantatieltä nurmikolle ja sinä johdatat minut mukanasi istumaan muutaman puun katveeseen. Nurmikko, jolle istahdan, on viileä, samoin kuin ilma ja kiskon mekkoni helmaa alemmas tehdäkseni oloni mukavammaksi samalla, kun sinä tulet istumaan aivan nenäni eteen niin, että kasvomme voivat miltei koskettaa toisiaan. ”Millainen päivä sulla oli?” kysyt rikkoen rannan hiljaisuuden ja tuijotat suoraan silmiini, mikä saa aina oloni hieman epämukavaksi, saaden perhoset lentelemään vatsassani. Kohautan olkiani samalla kun sormeni hipelöi epävarmana farkkujesi polveen kulunutta reikää. ”Pitkä”, vastaan lopulta. ”Loputtoman pitkä ja uuvuttava.” Sinä naurat myötätuntoisesti ja otat minut syliisi niin, että vihdoinkin minulla on lämmin olla ja tyytyväinen hymynkare kohoaa huulilleni. Nauran lopulta ääneen, kun kaadut selällesi nurmikolle vieden minut mukanasi. Nauramme molemmat pitkään ja hartaudella, kunnes sinä suikkaat nopean suukon otsalleni ja vääntäydyt sitten takaisin jaloillesi, kuin lähteäksesi jonnekin. Mutta minä en suinkaan ole vielä valmis lähtemään. Kaappaan sinut halaukseen kietoen kädet vyötäröllesi vain todetakseni sinun olevan laiha minuun verrattuna. Vaikken minäkään nyt aivan valtava ole, en silti voi varmasti koskaan lakata hämmästelemästä sinun hoikkuuttasi. Ja sekin on vain yksi niistä monista hämmästystä herättävistä asioista, joihin olen sinussa niin perijuurin hullaantunut. ”Ei mennä vielä”, kuiskaan korvaasi silittäen sormenpäilläni ylipitkiksi kasvamaan päässeitä niskahiuksiasi. Sinä naurahdat jälleen sanani kuullessasi. ”Älä huoli, en mä ole menossa minnekään”, sanot ja suutelet kaulaani saaden kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Samassa unen autuaan onnellinen kupla puhkeaa ja hetken mieleni tekisi itkeä kun havahdun hereille omassa vuoteessani. Lakanat ympärilläni ovat kylmät ja yksinäinen hiljaisuus on niin painostavaa, että se miltei särkee sydämeni. Silti jostain haihtuvan unen rippeistä kykenen tuntemaan sinun huulesi kaulallani ja väkisin pakotan itseni takertumaan siihen tunteeseen. Hitaasti ikkunaverhojen takana valkenee aamu ja tunne huulistasi haalistuu vääjäämättä, kunnes tilalla on enää vain loputtomalta tuntuva tyhjyyden tunne, joka lopulta ajaa minut ylös peitteeni alta. Välittämättä siitä, että kylmä lattia tuntuu polttavan paljaita jalkojani, kävelen makuuhuoneen poikki kirjoituspöytäni ääreen ja kaivan esille puhtaan kirjepaperin. ’Minä rakastan sinua…’ aloitan kirjeeni, vaikka tiedänkin, että kesästä on jo kauan ja kenties olen jo aivan liian myöhässä ja sinä olet jo jatkanut elämääsi. Mutta siitä huolimatta tahdon takertua siihen mahdollisuuteen, että aivan kuten minäkin sinä kesäiltana odotin sinua siitä huolimatta, että olit myöhässä kuten niin usein ennenkin, ehkä sinäkin vielä jossain odotat, josko minä sittenkin ilmaantuisin paikalle…

Sankarihaudalla (novelli)

SANKARIHAUDALLA

Itsenäisyyspäivä.

Pysäköidessäni autoni kirkon parkkialueelle taivaalta putoilee hiljalleen harvoja lumihiutaleita ja lämpömittari näyttää muutamaa astetta pakkasta. Ensilumi on tullut yllättäen viimeyönä, vaikka vielä eilen maa oli sula, ja nyt lunta on kertynyt jo kiitettäväksi useamman sentin kerrokseksi, joka narskuu nahkaisten talvisaapikkaideni alla kun nousen lämpimästä autosta rannekelloani vilkaisten.

Kello on vasta muutamaa minuuttia vaille viisi, joten olen kerrankin etuajassa, luvattuani olla paikalla viideltä.

Kiedon kutittavaa villalankahuivia paremmin kaulani ja kasvojeni suojaksi kun kävelen nipistelevässä pakkasessa hautausmaan mustalle rautaportille ja lähden kulkemaan lumista, kirkkaasti palavien ulkotulien reunustamaa polkua kohti sankarihautoja. Kiviset ristit kiertävät ympäri keskellä suurena kohoavaa kivipaatta, jonka pinnasta erotan haudoilla loistavien kynttilöiden valossa Suomen vaakunan. Tunnelma hautausmaalla on arvokkaan harras, sellainen syvän isänmaallinen ja kunnioittava kuin on oikeutettuakin tämän juhlapäivän aikaan - sellainen, joka laittaa todella miettimään sitä tosiasiaa, että kaikki nämä sodassa aikoinaan kuolleet miehet ovat todella tehneet sen meidän vapautemme puolesta ja se on ollut suurin mahdollinen uhraus. Kaikki nämä silloiset nuoret miehet sekä ne veteraanit, jotka vielä tänä päivänäkin ovat hengissä, ovat joutuneet olemaan valmiita uhraamaan kaikkensa meidän ja maamme puolesta ja jostain syystä sitä on kovin vaikeaa ymmärtää - jättäneet perheensä, vanhempansa ja rakkaansa lähteäkseen sotaan itsenäisyyden puolesta.

Sankarihaudan suuren kivisen muistomerkin kummallakin sivulla seisoo kunniavartiossa armeijan maastokuvioiseen asuun pukeutunut mies ase käsissään ja katse tiukasti eteenpäin tuijottaen, välittämättä ympäröivästä maailmasta. Näiden miesten läsnäolo lisää entisestään hiljaisen kunnioittavaa tunnelmaa, joka valtaa kaikki aistini kun jään ääneti seisomaan ja odottamaan sankarihautausmaa-alueen reunalle.

Toisella vartioissa seisovista sotilaista on tuttuakin tutummat kasvot, joiden sen hetkinen vakava ilme kuitenkin on niille poikkeuksellinen.

En voi olla tuntematta ylpeyttä katsoessani, kuinka sinä, minun kihlattuni ja oma nuori sotilaani, seisot vartioimassa edesmenneiden maanpuolustajien rauhaa. Samalla kuitenkin tunnen sydämessäni myös surua siitä tiedosta, että jos tulevaisuuden päivinä tarvitaan samoja uhrauksia joihin nämä kuolleet sankarit ovat henkensä antaneet, myös sinut tullaa kutsumaan riviin maatamme puolustamaan, eikä ole mitään mitä minä voisin tehdä sen estämiseksi.

Taisteluvaunun johtaja, sillä arvonimellä sinä minulle tänäkin aamuna kerskailit kun valmistauduit vartioon lähtöön. Kehuskelit sillä, miten sinä tiedät yhtä jos toistakin panssarivaunuista ja sait minut nauramaan, vaikkei ollut epäilystäkään ettetkö olisi sen suhteen aivan oikeassa. Minusta vain oli huvittavaa, miten lapsellisen ylpeä ja innostunut sinä tunnuit olevan siitä ajatuksesta.

Nyt katselen kuinka seisot aseesi kanssa kivikasvoisena suuren muistomerkin juurella ja näen kuinka hengityksesi höyryää kiristyvässä pakkasessa ja voin vain kuvitella kuinka kylmissäsi oletkaan pitkään kestäneen seisoskelun jäljiltä. Onneksi sentään pakotin sinut laittamaan käteesi paksuimmat kotoamme löytyneet nahkarukkaset, joista yritit ensin varsin ponnekkaasti kieltäytyä, mutta taivuit lopulta tahtooni.

Kellon viimein raksuttaessa näyttämään tasan viittä, paikalle marssii kaksi uutta sotilasta, joita tervehdit vartiotoverisi kanssa äänettömästi ja aseet vaihtavat omistajaa uusien miesten ottaessa paikkanne muistomerkin molemmin puolin. Annat hetken vielä katseesi kiertää kivisten ristien meressä ennen kuin kävelet luokseni ja sanaakaan sanomatta tartut käteeni ja kävelemme hautausmaan halki autolleni ainoastaan narisevan pakkaslumen ja hengityksemme äänten rikkoessa syvää ja arvokasta hiljaisuutta, joka pimenevässä illassa vallitsee.

Poskesi punoittavat kylmästä niin pahasti, että pelkään niiden paleltuneen, mutta istuttuamme autoon sinä vakuutat minulle kaiken olevan kunnossa ja suukotan pienesti jääkylmää poskeasi sanoen olevani ylpeä urhoollisesta suorituksestasi pakkasessa seisomisen suhteen. Lisäksi kehun sinun näyttävän oikein komealta ja miehekkäältä armeijan maastopuvussasi ja sinä naurat sanoilleni. Kutkuttavan lämmintä nauruasi kuunnellessa tunnen oloni yhtäkkiä vaikeaksi ja sen täytyy näkyä ilmeestäni sillä kysyt minulta mikä on hätänä.

“Minä en tahdo koskaan joutua lähettämään sinua sotaan.”

Ilmeesi vakavoituu kuullessasi sanani ja vakavan äänensävyni, mutta vastaat kuitenkin lopulta lempeällä äänellä, etten kai minä tosissani pelkää moista, sehän on ihan hupsua. Suutelet vuorostasi minun poskeani ja huulesi jättävät jääkylmän poltteen poskelleni kun muistutat minua siitä, ettei meillä ole mitään syytä pelätä sotaa, kaikkihan on hyvin.

Lopulta minäkin naurahdan ja myönnän sinun olevan oikeassa ja minun pelkoni olevan kieltämättä melko hölmö. Samalla kuitenkin kiitän mielessäni kaikkia niitä aiemmin sotaan joutuneita ihmisiä, joiden uhrausten ansiosta sodan uhka ei meille enää nykyään ole niin todellinen kuin vuosikymmeniä sitten - kiitän heitä siitä, ettei meidän ikäpolvemme ja sinun ikäistesi miesten tarvitse enää sotia itsenäisyyden puolesta, sillä se on jo tehty.

Samalla kuitenkin myös rukoilen äänettömästi, ettei mistään myöskään ilmaantuisi uutta syytä sodalle, joka vaatisi minua lähettämään oman sotilaani taistelemaan ja kenties uhrautumaan maansa puolesta niin, että jonain päivänä joku toinen nuori mies maastopuku yllään saisi seistä vartioimassa sinun hautaasi pimenevässä itsenäisyyspäivän illassa.