Kesämuistoja (novelli)

<> <> <> <> <>

Pitkään jatkuneen kirjoitusinnottomuuden jälkeen väsäin novellin. Vaikka se onkin tosin yhtä kliseiden ilotulitusta ja lähes turhauttavaa romantiikkahöttöä niin novelli se on silti. :D Siispä lukekaa, nauttikaa(?) ja älkää tappako minua tästä hyvästä. KESÄMUISTOJA Unessa on taas kesä. Se kesä, jona olin tavannut sinut ensimmäistä kertaa ja jona kuljin sinun kanssasi käsikkäin niin usein, että olisi voinut luulla jonkun sitoneen sormemme yhteen niin että meidän olisi ollut mahdotonta vetää käsiämme erilleen, vaikka olisimme tahtoneetkin. Mutta emme me tahtoneet, en minä ainakaan, ja jokin sinun keltaisenruskeissa silmissäsi kertoi minulle, etten minä ollut ainoa, joka tunsi niin. Tuona iltana, jota uni kuvaa, ilma oli viileä ja se sai pienet vilunväreet kulkemaan ihoa pitkin. Mutta ei silti ollut varsinaisesti kylmä, niin kuin harvemmin heinäkuussa onkaan, mutta pitkään kestäneen helteen vuoksi kuumaan tottunut ihoni väitti silti sitkeästi, että sitä paleli iltatuulessa. Siksi olinkin pukenut ylleni lämmikkeeksi ohuen neuletakin ja sama maastonvihreä neule minulla on ylläni myös unessa, jossa seison kadunkulmassa odottaen sinua. Kelloani vilkuillen kiedon neuletta yhä vain tiukemmin ympärilleni ja pikkuhiljaa kerrostalon varjon pidentyessä ja pidentyessä siirryn eteenpäin niin että seison kaiken aikaa ilta-auringon viimeisten säteiden lämmössä. Viimein, juuri kun olen todennut sinun olevan kymmenen minuuttia myöhässä, vieraat kädet hyökkäävät äkisti takaapäin ympärilleni. Tai eivät sittenkään vieraat, mutta sen tajuan vasta pyristeltyäni väkisin irti. Sinä naurat reaktiolleni saaden minut hetkellisesti suuttumaan, sillä mielestäni toimivassa itsesuojeluvaistossa ei ole lainkaan mitään huvittavaa. Huvittavampaa ja paljon ajattelemattomampaahan olisi sokeasti luottaa siihen, että sinä todella olet ainoa, joka siihen aikaan illasta saattaisi kaapata minut otteeseensa. ”Tajuatko sä ollenkaan, että sä olet kaiken lisäksi myöhässä? Mä olin jo aikeissa lähetä pois!” Kuitenkaan en jaksa olla sinulle vihainen muutamaa minuuttia pidempään, vaan annan sinun tarttua käteeni kuten niin monesti ennenkin ja lähdemme kulkemaan kohti kerrostalojen takana välkkyvän järven rantaa. Sinä hyräilet ajatuksissasi ja peukalosi silittää hajamielisesti kämmenselkääni samalla kun kävelemme soratietä pitkin sanaakaan sanomatta. Kiviä tunkeutuu vähän väliä jalkani ja sandaalien pohjan väliin ja olenkin kiitollinen kun vihdoin astumme rantatieltä nurmikolle ja sinä johdatat minut mukanasi istumaan muutaman puun katveeseen. Nurmikko, jolle istahdan, on viileä, samoin kuin ilma ja kiskon mekkoni helmaa alemmas tehdäkseni oloni mukavammaksi samalla, kun sinä tulet istumaan aivan nenäni eteen niin, että kasvomme voivat miltei koskettaa toisiaan. ”Millainen päivä sulla oli?” kysyt rikkoen rannan hiljaisuuden ja tuijotat suoraan silmiini, mikä saa aina oloni hieman epämukavaksi, saaden perhoset lentelemään vatsassani. Kohautan olkiani samalla kun sormeni hipelöi epävarmana farkkujesi polveen kulunutta reikää. ”Pitkä”, vastaan lopulta. ”Loputtoman pitkä ja uuvuttava.” Sinä naurat myötätuntoisesti ja otat minut syliisi niin, että vihdoinkin minulla on lämmin olla ja tyytyväinen hymynkare kohoaa huulilleni. Nauran lopulta ääneen, kun kaadut selällesi nurmikolle vieden minut mukanasi. Nauramme molemmat pitkään ja hartaudella, kunnes sinä suikkaat nopean suukon otsalleni ja vääntäydyt sitten takaisin jaloillesi, kuin lähteäksesi jonnekin. Mutta minä en suinkaan ole vielä valmis lähtemään. Kaappaan sinut halaukseen kietoen kädet vyötäröllesi vain todetakseni sinun olevan laiha minuun verrattuna. Vaikken minäkään nyt aivan valtava ole, en silti voi varmasti koskaan lakata hämmästelemästä sinun hoikkuuttasi. Ja sekin on vain yksi niistä monista hämmästystä herättävistä asioista, joihin olen sinussa niin perijuurin hullaantunut. ”Ei mennä vielä”, kuiskaan korvaasi silittäen sormenpäilläni ylipitkiksi kasvamaan päässeitä niskahiuksiasi. Sinä naurahdat jälleen sanani kuullessasi. ”Älä huoli, en mä ole menossa minnekään”, sanot ja suutelet kaulaani saaden kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Samassa unen autuaan onnellinen kupla puhkeaa ja hetken mieleni tekisi itkeä kun havahdun hereille omassa vuoteessani. Lakanat ympärilläni ovat kylmät ja yksinäinen hiljaisuus on niin painostavaa, että se miltei särkee sydämeni. Silti jostain haihtuvan unen rippeistä kykenen tuntemaan sinun huulesi kaulallani ja väkisin pakotan itseni takertumaan siihen tunteeseen. Hitaasti ikkunaverhojen takana valkenee aamu ja tunne huulistasi haalistuu vääjäämättä, kunnes tilalla on enää vain loputtomalta tuntuva tyhjyyden tunne, joka lopulta ajaa minut ylös peitteeni alta. Välittämättä siitä, että kylmä lattia tuntuu polttavan paljaita jalkojani, kävelen makuuhuoneen poikki kirjoituspöytäni ääreen ja kaivan esille puhtaan kirjepaperin. ’Minä rakastan sinua…’ aloitan kirjeeni, vaikka tiedänkin, että kesästä on jo kauan ja kenties olen jo aivan liian myöhässä ja sinä olet jo jatkanut elämääsi. Mutta siitä huolimatta tahdon takertua siihen mahdollisuuteen, että aivan kuten minäkin sinä kesäiltana odotin sinua siitä huolimatta, että olit myöhässä kuten niin usein ennenkin, ehkä sinäkin vielä jossain odotat, josko minä sittenkin ilmaantuisin paikalle…