Genre: romantiikka, draama
Ainakin tämä blogini ensimmäinen novelli pitää lupaukseni sen suhteen, että kirjoitan yleensä romanttista draamaa.
Kaiken lisäksi tämä teksti oli niitä, joiden idea pyöri mielessäni jo hyvän aikaa ennen kuin se oli pakko naputella koneelle ajatuksiani häiritsemästä.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
“Aja hetkeksi tien sivuun.”
Pysäköin auton keskelle teollisuusaluetta, kapean kadun reunaan ja kun sammutan moottorin, lasken katseeni tiestä syliini. Silmäkulmastani näen kuinka riisut pilottilasisi kääntyessäsi katsomaan minua kummeksuen.
“Mikä sulla on?” kysyt kääntyen penkissäsi selkä auton ovea vasten ja kasvot minuun päin.
Pudistan päätäni mutistessani:
“En mä tiedä…”
Yhtäkkiä tunnen kuinka minua alkaa itkettämään ja häpeissäni räpyttelen kyyneleitä pois silmistäni jottet huomaisi niitä. Vaikka tietysti sinä huomaat. Sinun tarkkaa katsettasi on mahdoton pakoilla.
“Jännittääkö sua noin paljon…?”
Räpyteltyäni silmiäni aikani, nostan viimein katseeni fakkujeni kankaasta ja katson sinua silmiin. Niiden kellertävänruskea katse tuntuu porautuvan sisääni ja kasvoillasi on miettiväinen ja hämmentynyt ilme.
Kurkussa tuntuu lähes oksettava paino ja päässäni jyskyttää ikävästi, melkein kuin migreeniä enteillen. En tiedä tunnenko oloni enemmän surkeaksi vai sairaaksi, mutta on se kumpaa hyvänsä niin tunnetta varjostaa mieleeni hiipivä paniikki.
Tahdon tehdä tämän.
Minun täytyy.
Mutta siltikään en tiedä miten selvitä tästä. Panikoin helposti, mutta tämä on erilaista kuin yleensä. Kylmäävää varmuutta siitä, ettei tilanteesta ole poispääsyä vaan ennemmin tai myöhemmin se on edessä joka tapauksessa.
“Jännittää”, vastaan lopulta yksinkertaisesti.
Sinä hymyilet ja tartut käteeni. Et selvästikään ymmärrä aivan täysin miten suuri asia tämä on minulle. Tai kyllä kai sinä sen ymmärrät, muttet sitä, miten muut tulevat tämän asian ottamaan.
“Kyllä se siitä hyvin menee”, sanot ja nostat kätesi nyt silittämään poskeani ja hellävaroen pakotat takaisin farkkuihini laskeutuneen katseeni kasvoihisi.
Vaikka ikäni puolesta minun kai pitäisi olla meistä se naiivimpi, sinun kasvoillasi on nyt lähes lapsellisen luottavainen hymy. Hymy saa kasvosi niin kauniiksi, että se sattuu ja olen vähällä purskahtaa ulvovaan itkuun. Minulla on selvästikin paha tapa ylitunteellisuuteen, mutta onneksi sinä tiedät sen jo valmiiksi.
Muistan yllättäen sen kerran kun näin sinut ensimmäistä kertaa.
Kompuroin jäisissä portaissa tavalliseen kömpelöön tapaani ja kun astuin sisään, sinä istuit palvelutiskin takana ja kysyit:
“Ei kai suhun sattunut?”
Minä, kiitos sosiaalisen epävarmuuteni, menin hämilleni kun minua niin varoittamatta puhuteltiin. Onneksi lopulta sain soperrettua kieltävän vastauksen, vääntäen kasvoilleni hymyn.
“Mä olen muuten Janne”, sinä esittelit itsesi ja jatkoit sitten vielä: “Älä näytä noin järkyttyneeltä, sillä sä varmaankin tulet näkemään mua täällä melko usein jatkossakin.”
Kiroten mielessäni sitä kuinka sinä onnistuit lukemaan ilmeitäni kuin avointa kirjaa, minä sönkötin vastaukseksi oman nimeni. Olin kiitollinen päästessäni pakenemaan paikalta ripustettuani takkini naulakkoon. Sillonkin ylireagoinnistani johtuen kasvoni kiljuivat häpeästä punaisinä vaikka kuinka pitkään, sillä minua nolotti oma änkytykseni. Kiitollinen sain kuitenkin ollas siitä, ettet ollut näkemässä paloauton värisiä kasvojani.
Nytkin melkein toivoin hetken aikaa pääseväni pakenemaan, mutta tiesin ettei se helpottaisi asioita yhtään.
Tämä oli tehtävä nyt. Tänään.
Tunnen hillittömän, paniikin aiheuttavan vapinan alkavan käsistäni, mutta kun sinä kurkotat istuimeltasi suutelemaan minua, tunnen kuinka tärisen kauttaaltani. Kokemuksesta tiedän, että huulesi maistuvat yleensä huulirasvalta, mutta nyt olen niin turta etten kykene erottamaan makua. Lämpösi sen sijaan tunnen selvästi, sillä veri tuntuu karanneen omilta kasvoiltani saaden ne viilenemään.
Kun vetäydyt lopulta kauemmas, on kasvoillasi edelleen lempeä hymy. Kadulla, melkein automme kohdalla kävelee mies. Minulta ei vie kauaakaan aikaa tunnistaa naapuriamme. Mies tuijottaa meitä yrittämättä edes peitellä asiaa. Hänen kasvoillaan on syyttävä ja paheksuva ilme, jonka tiedän oitis johtuvan hänen näkemästään suudelmasta.
Luulin olevani tottunut katseisiin.
Ihmiset rakastavat toisten elämän paheksumista, mutta isäni vie sen täysin uusiin ulottuvuuksiin.
Autoa käynnistäessäni en voi kuin kauhistella ajatusta isän reagtiosta, kun meidän hetkeä myöhemmin pitäisi kohdata hänet…
xxx
Olen hämmästynyt kun isä tarjoaa kahvia. Se ei koskaan tee sellaista tuli vierailulle sitten kuka tahansa.
Mutta jos kahvi oli olevinaan sen kohteliasuuden ele, muuta se ei selvästikään aio tehdä. Istua jurottaa vain keittiön vakiotuolillaan ja murahtelee kysymyksiään mulkoillen meitä kulmiensa alta.
Itse en uskalla koskeakaan kahvikuppiini, sillä paniikkini kuristaa edellen kurkkuani oksettavasti. Sinä sen sijaan juot kahvisi kohteliaasti ja vastailet isäni kysymyksiin niin hyvin kuin suinkin osaat.
Kertaakaan isä ei kuitenkaan ota puheeksi ikääsi.
En tiedä ollakko sen takia kiitollinen vai turhautunut. Pyörittelen hermostuksissani ensimmäistä käsiini osunutta esinettä, joka sattuu olemaan teelusikka, kunnes isä viimein ilmoittaa, että tv:stä alkaa jalkapallo-ottelu. Suomennettuna se on kehotus poistua.
Lopuksi vielä kättelet isää ennen kuin poistumme kotoani kerrostalon rappukäytävään. Jalkani tuntuvat olevan kuin hyytelöä kun kompuroin portaita alas, mutta sinä vain viheltelet huolettomaan sävyyn. Aivan kuin mikään koko maailmassa ei voisi järkyttää mielenrauhaasi.
Rappukäytävän hämärän vaihtuessa pihalla vallitsevaan auringonpaisteeseen sokaistun hetkeksi täysin ja olen lentää rähmälleni maahan kun törmään selkääsi. En ehdi vielä edes ihmetellä pysähtymistäsi, kun jostain ylhäältä kuuluu huuto:
“Janne!”
Kun käännyn ympäri ja varjostan silmiäni kädelläni, näen isäni seisovan parvekkeella.
“Pidä huolta mun pikkutytöstäni!” se huutaa niin, että varmasti kaikki kadullaliikkujat kuulevat.
Minua nolottaa.
Mutta samassa tajuan, että tämän täytyy olla jossain määrin merkki siitä, että olemme saaneet isäni hyväksynnän. Isä muistaa nimesi vielä tunti sen jälkeen kun olen esitellyt sinut ja hän on valmis jopa uhraamaan jalkapallopelinsä ensiminuutit sinun takiasi. Tämän täytyy olla merkki.
Sinä heilutat kättäsi isälleni myöntävän vastauksen merkiksi ennen kuin tartut käteeni. Kaulaasi sitomasi huivi liehuu kevyessä tuulessa ja koko kasvosi ovat kääntyneet hymyyn.
Tunnen leukasi ruskean parran kutittavan kasvojani ennen kuin edes tajuan mitä tapahtuu.
Suutelet minua keskellä katua. Kaikkien nähden.
Parvekkeella seisova isäni ei voi olla näkemättä sitä.
Kaikki kadulla kulkijat näkevät varmasti.
Ensimmäistä kertaa minä en kuitenkaan välitä siitä. En välitä tippaakaan mitä muut ihmiset ajattelevat, sillä isäni on hyväksynyt sinut. Sellaisena kuin olet.
Ei muiden mielipiteillä ole enää väliä.
Enää polveni eivät tutise paniikista vaan silkasta riemusta kun kierrän käteni kaulaasi. Tällä kertaa jopa erotan huuliltasi huulirasvan maun ja häivähdyksen isän tarjoamaa kahvia. Rintaa puristaa edelleen, mutta tällä kertaa siitä suunnattomasta hämmästyksensekaisesta onnesta, joka on täyttänyt mieleni.
“Mitä mä sanoin”, kuiskaat korvaani ennen kuin tartut käteeni ja lähdemme kävelemään käsikkäin kohti parkkipaikkaa.
Pysäköin auton keskelle teollisuusaluetta, kapean kadun reunaan ja kun sammutan moottorin, lasken katseeni tiestä syliini. Silmäkulmastani näen kuinka riisut pilottilasisi kääntyessäsi katsomaan minua kummeksuen.
“Mikä sulla on?” kysyt kääntyen penkissäsi selkä auton ovea vasten ja kasvot minuun päin.
Pudistan päätäni mutistessani:
“En mä tiedä…”
Yhtäkkiä tunnen kuinka minua alkaa itkettämään ja häpeissäni räpyttelen kyyneleitä pois silmistäni jottet huomaisi niitä. Vaikka tietysti sinä huomaat. Sinun tarkkaa katsettasi on mahdoton pakoilla.
“Jännittääkö sua noin paljon…?”
Räpyteltyäni silmiäni aikani, nostan viimein katseeni fakkujeni kankaasta ja katson sinua silmiin. Niiden kellertävänruskea katse tuntuu porautuvan sisääni ja kasvoillasi on miettiväinen ja hämmentynyt ilme.
Kurkussa tuntuu lähes oksettava paino ja päässäni jyskyttää ikävästi, melkein kuin migreeniä enteillen. En tiedä tunnenko oloni enemmän surkeaksi vai sairaaksi, mutta on se kumpaa hyvänsä niin tunnetta varjostaa mieleeni hiipivä paniikki.
Tahdon tehdä tämän.
Minun täytyy.
Mutta siltikään en tiedä miten selvitä tästä. Panikoin helposti, mutta tämä on erilaista kuin yleensä. Kylmäävää varmuutta siitä, ettei tilanteesta ole poispääsyä vaan ennemmin tai myöhemmin se on edessä joka tapauksessa.
“Jännittää”, vastaan lopulta yksinkertaisesti.
Sinä hymyilet ja tartut käteeni. Et selvästikään ymmärrä aivan täysin miten suuri asia tämä on minulle. Tai kyllä kai sinä sen ymmärrät, muttet sitä, miten muut tulevat tämän asian ottamaan.
“Kyllä se siitä hyvin menee”, sanot ja nostat kätesi nyt silittämään poskeani ja hellävaroen pakotat takaisin farkkuihini laskeutuneen katseeni kasvoihisi.
Vaikka ikäni puolesta minun kai pitäisi olla meistä se naiivimpi, sinun kasvoillasi on nyt lähes lapsellisen luottavainen hymy. Hymy saa kasvosi niin kauniiksi, että se sattuu ja olen vähällä purskahtaa ulvovaan itkuun. Minulla on selvästikin paha tapa ylitunteellisuuteen, mutta onneksi sinä tiedät sen jo valmiiksi.
Muistan yllättäen sen kerran kun näin sinut ensimmäistä kertaa.
Kompuroin jäisissä portaissa tavalliseen kömpelöön tapaani ja kun astuin sisään, sinä istuit palvelutiskin takana ja kysyit:
“Ei kai suhun sattunut?”
Minä, kiitos sosiaalisen epävarmuuteni, menin hämilleni kun minua niin varoittamatta puhuteltiin. Onneksi lopulta sain soperrettua kieltävän vastauksen, vääntäen kasvoilleni hymyn.
“Mä olen muuten Janne”, sinä esittelit itsesi ja jatkoit sitten vielä: “Älä näytä noin järkyttyneeltä, sillä sä varmaankin tulet näkemään mua täällä melko usein jatkossakin.”
Kiroten mielessäni sitä kuinka sinä onnistuit lukemaan ilmeitäni kuin avointa kirjaa, minä sönkötin vastaukseksi oman nimeni. Olin kiitollinen päästessäni pakenemaan paikalta ripustettuani takkini naulakkoon. Sillonkin ylireagoinnistani johtuen kasvoni kiljuivat häpeästä punaisinä vaikka kuinka pitkään, sillä minua nolotti oma änkytykseni. Kiitollinen sain kuitenkin ollas siitä, ettet ollut näkemässä paloauton värisiä kasvojani.
Nytkin melkein toivoin hetken aikaa pääseväni pakenemaan, mutta tiesin ettei se helpottaisi asioita yhtään.
Tämä oli tehtävä nyt. Tänään.
Tunnen hillittömän, paniikin aiheuttavan vapinan alkavan käsistäni, mutta kun sinä kurkotat istuimeltasi suutelemaan minua, tunnen kuinka tärisen kauttaaltani. Kokemuksesta tiedän, että huulesi maistuvat yleensä huulirasvalta, mutta nyt olen niin turta etten kykene erottamaan makua. Lämpösi sen sijaan tunnen selvästi, sillä veri tuntuu karanneen omilta kasvoiltani saaden ne viilenemään.
Kun vetäydyt lopulta kauemmas, on kasvoillasi edelleen lempeä hymy. Kadulla, melkein automme kohdalla kävelee mies. Minulta ei vie kauaakaan aikaa tunnistaa naapuriamme. Mies tuijottaa meitä yrittämättä edes peitellä asiaa. Hänen kasvoillaan on syyttävä ja paheksuva ilme, jonka tiedän oitis johtuvan hänen näkemästään suudelmasta.
Luulin olevani tottunut katseisiin.
Ihmiset rakastavat toisten elämän paheksumista, mutta isäni vie sen täysin uusiin ulottuvuuksiin.
Autoa käynnistäessäni en voi kuin kauhistella ajatusta isän reagtiosta, kun meidän hetkeä myöhemmin pitäisi kohdata hänet…
xxx
Olen hämmästynyt kun isä tarjoaa kahvia. Se ei koskaan tee sellaista tuli vierailulle sitten kuka tahansa.
Mutta jos kahvi oli olevinaan sen kohteliasuuden ele, muuta se ei selvästikään aio tehdä. Istua jurottaa vain keittiön vakiotuolillaan ja murahtelee kysymyksiään mulkoillen meitä kulmiensa alta.
Itse en uskalla koskeakaan kahvikuppiini, sillä paniikkini kuristaa edellen kurkkuani oksettavasti. Sinä sen sijaan juot kahvisi kohteliaasti ja vastailet isäni kysymyksiin niin hyvin kuin suinkin osaat.
Kertaakaan isä ei kuitenkaan ota puheeksi ikääsi.
En tiedä ollakko sen takia kiitollinen vai turhautunut. Pyörittelen hermostuksissani ensimmäistä käsiini osunutta esinettä, joka sattuu olemaan teelusikka, kunnes isä viimein ilmoittaa, että tv:stä alkaa jalkapallo-ottelu. Suomennettuna se on kehotus poistua.
Lopuksi vielä kättelet isää ennen kuin poistumme kotoani kerrostalon rappukäytävään. Jalkani tuntuvat olevan kuin hyytelöä kun kompuroin portaita alas, mutta sinä vain viheltelet huolettomaan sävyyn. Aivan kuin mikään koko maailmassa ei voisi järkyttää mielenrauhaasi.
Rappukäytävän hämärän vaihtuessa pihalla vallitsevaan auringonpaisteeseen sokaistun hetkeksi täysin ja olen lentää rähmälleni maahan kun törmään selkääsi. En ehdi vielä edes ihmetellä pysähtymistäsi, kun jostain ylhäältä kuuluu huuto:
“Janne!”
Kun käännyn ympäri ja varjostan silmiäni kädelläni, näen isäni seisovan parvekkeella.
“Pidä huolta mun pikkutytöstäni!” se huutaa niin, että varmasti kaikki kadullaliikkujat kuulevat.
Minua nolottaa.
Mutta samassa tajuan, että tämän täytyy olla jossain määrin merkki siitä, että olemme saaneet isäni hyväksynnän. Isä muistaa nimesi vielä tunti sen jälkeen kun olen esitellyt sinut ja hän on valmis jopa uhraamaan jalkapallopelinsä ensiminuutit sinun takiasi. Tämän täytyy olla merkki.
Sinä heilutat kättäsi isälleni myöntävän vastauksen merkiksi ennen kuin tartut käteeni. Kaulaasi sitomasi huivi liehuu kevyessä tuulessa ja koko kasvosi ovat kääntyneet hymyyn.
Tunnen leukasi ruskean parran kutittavan kasvojani ennen kuin edes tajuan mitä tapahtuu.
Suutelet minua keskellä katua. Kaikkien nähden.
Parvekkeella seisova isäni ei voi olla näkemättä sitä.
Kaikki kadulla kulkijat näkevät varmasti.
Ensimmäistä kertaa minä en kuitenkaan välitä siitä. En välitä tippaakaan mitä muut ihmiset ajattelevat, sillä isäni on hyväksynyt sinut. Sellaisena kuin olet.
Ei muiden mielipiteillä ole enää väliä.
Enää polveni eivät tutise paniikista vaan silkasta riemusta kun kierrän käteni kaulaasi. Tällä kertaa jopa erotan huuliltasi huulirasvan maun ja häivähdyksen isän tarjoamaa kahvia. Rintaa puristaa edelleen, mutta tällä kertaa siitä suunnattomasta hämmästyksensekaisesta onnesta, joka on täyttänyt mieleni.
“Mitä mä sanoin”, kuiskaat korvaani ennen kuin tartut käteeni ja lähdemme kävelemään käsikkäin kohti parkkipaikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti