Poikien takkeja ja prinsessamekkoja (novelli)

Genre: draama

Jossain kohdin saatoin vetää jutut hieman överiksi, mutta pääasia kuitenkin, että sain tämän vihdoin kirjoitetta, sillä olen pitkään suunnitellut tällaisesta aiheesta kertovaa novellia.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Päiväkodin eteisessä haisevat märät kumisaappaat ja vesiväri.

Välittömästi oven kolahdettua kiinni, eteiseen syöksyy väsyneennäköinen harmaahiuksinen nainen pyyhkien käsiään askarteluessuunsa.

“Lotta?” nainen mutisee siskosi nimen kuten aina ja silmäilee sinua epäilevästi.

Nyökkäät lopulta, onnistuen vain vaivoin tukahduttamaan kyllästyneen huokauksen. Ikään kuin nainen olisi unohtanut sinut eilisen ja lukemattoman monien sitä edelliseten kertojen jälkeen.

Nainen jättää sinut tökerösti sanaakaan sanomatta yksin eteiseen ja palaa leikkihuoneeseen. Jäädessäsi odottamaan vilkaiset pikaisesti eteisen pikkuruiseen peiliin, joka on ripustettu aivan liian korkealla, pienten lasten ulottumattomiin. Nurkastaan haljenneesta peilistä näet, että tuuli ja sade on pörröttänyt itsetehdyn värjäyksen jäljeltä huonokuntoisia pinkkejä hiuksiasi entisestään. Olisi ihme, että hoitaja olisi unohtanut sinut tuijotettuaan olemustasi aina yhtä paheksuvasti päiväkodilla käydessäsi.

Suvaitsevaiset ihmiset ovat ihania.

Pian nainen laahustaa takaisin eteiseen, perässään saparopäinen Lotta, joka sinut nähdessään tarraa jalkaasi pienillä käsillään ja hihkaisee:

“Laura! Mennäänkö me tänään kirjastoon? Jooko, Laura, jooko?”

Nyökkäät hitaasti patistaessasi pikkutytön naulakolleen ja auttaessasi tätä solmimaan kengännauhat. Harmaa hoitaja tuijottaa teitä happamesti, kunnes päättää parhaaksi kertoa sinulle päivän tapahtumista.

Lotta on riidellyt Anna-Marien kanssa. Anna-Marie sanoi, että Lotalla on ruma poikien takki ja Lotta heitti sitä lapiolla, tosin heitto meni ohi ja osui Anna-Marien sijasta pihan lauta-aitaan. Hoitaja näyttää kieron tyytyväiseltä kertoessaan rangaisseensa Lottaa jättämällä tytön ilman jälkiruokaa.

Anna-Marie sai lohdutukseksi varmaan kahden edestä ja sinun tekisi mielesi huomauttaa siitä hoitajalle - mokomallekin puolueelliselle vanhalle ämmälle. Kuitenkin sen sijaan, että sanoisit mitään, vedät Lotan takin vetoketjun kiinni ja pörrötät siskosi hiuksia. Takki on kirkkaansininen ja vanha. Sen toinen kyynärpää on kulunut jo kertaalleen puhki ja siihen on tikattu vaaleammasta sinisestä iso paikka. Takki ostettiin talvella kirpputorilta muutamalla eurolla. Se ei ole ehkä alunperinkään ollut niin hieno kuin muilla tytöillä, äidillänne ei ole varaa sellaisiin, mutta Lotta pitää siitä kaikesta huolimatta. Sen omasta mustikkatakista.

Leikkihuoneen ovelta kurkistaa Anna-Marie. Se tuijottaa teitä silmät suurina ja nyrpistää sitten nenäänsä, kun nostat Lotan tarharepun siskosi selkään ja toivotat hoitajalle vaisusti hyvää illanjatkoa. Kai sille on kotona opetettu, että se on paljon sievempi ja ihanampi pikkuprinsessa kuin Lotta ja sinä, kurjan yksinhuoltaja siivoojan tyttäret.

Vaikka näkeehän se sen itsekin: Lotalla on ruma poikien takki ja sen sisko näyttää sateenpieksemältä linnunpelättimeltä.

Kirjasto on kadun toisella puolella. Siellä ilma on tunkkaista ja lastenosaston lasivitriineihin on nostettu esikoululaisten askartelemia maitotölkkieläimiä. Lotta jää katsomaan ruskeaksi maalattuja tölkkihevosia, joiden ohuen maalipinnan alta kuultaa näkyviin joukko sinisiä kirjaimia: rasvaton maito. Lotta pitää niistä silti ja tahtoo itsekin askarrella sellaisia. Sanot sille, että sen pitää siinä tapauksessa alkaa säästää tyhjiä tölkkejä.

Kirjahyllyjen luona odottaa aina yhtä vaikea valinta. Lotta tahtoisi niin monta kirjaa kuin suinkin, mutta sinun täytyy ehtiä lukemaan myös läksyjä. Äidistäkään ei ole apua, sillä se ei ehdi lukemaan Lotalle koskaan. Se on aina töissä ja harvat vapaapäivänsä se vain nukkuu. Se tuntuu aina olevan väsynyt ja stressaantunut.

Joskus sillä oli aikaa, muistelet.

Olit silloin vielä pikkuinen, korkeintaan pari vuotta Lottaa vanhempi ja silloin äiti luki sinulle. Sinä pidit kirjoita ja oli hauska kuunnella kuinka äiti luki ääneen. Koulussa opettaja piti sinua laiskana, kun et tahtonut lukea itse, mutta se ei ollutkaan koskaan kuullut äidin lukevan. Äiti oli tosi hyvä lukemaan satuja. Kaikkein eniten pidit siitä, kun se luki luki Veljeni Leijonamieltä. Se oli suosikkikirjasi silloin pienenä ja pyysit äitiä lukemaan sen aina vain uudelleen ja uudelleen, vaikka itkitkin joka kerta kun Joonatan kuoli - niin kovasti, että silmiä kirveli itkemisen jäljiltä vielä vaikka kuinka pitkään jälkeenpäin.

Tarjoat Lotalla vanhaa suosikkikirjaasi ja siskosi nyökkää hyväksyvästi. Matkalla lainaustiskille mietit mahdatko onnistua lukemaan kirjaa sille ääneen vai alatko itkemään tälläkin kertaa.

Tiskin takana istuu keski-ikäinen kaljuuntuva mies ja se kurkistelee teitä uteliaasti paksujen silmälasiensa takaa, kun ojennat kirjan sen punoittavaan kouraan. Merkitessään kirjan tietokoneelleen, mies vilkaisee sen hailakan sinistä kanssa, jonka kuvassa Joonatan ja Korppu istuskelevat kivisellä sillalla. Ojentaessaan kirjan takaisin, mies hymyilee ja huomauttaa:

“Eikös tämä ole poikien kirja?”

Sinä et sano mitään, vilkaiset vain sitä pahasti ja työnnät kirjan laukkuusi. Sanomatta sen parmmin kiitosta kuin mitään muutakaan, käännät miehelle selkäsi. Kuka se on muka väittämään kirjaa poikien kirjaksi? Ei se tiedä mistään mitään.

Matkalla kotiin pitää käydä kaupassa.

Keskustan ostosparatiisissa on poikkeuksellisen hiljaista ja saatte tehdä ruokaostoksenne jotakuinkin rauhassa. Äidin antamaa ruokarahaa kädessäsi puristaen lasket yhteen tuotteiden hintoja. Raha on vaihteeksi tiukoilla ja toivot, ettei Lotta keksi pyytää suklaata. Et tahdo olla se ilkeä isosisko, joka joutuu sanomaan ei.
Leluhyllyn kohdalla seisoo äiti ja pikkuinen tyttö. Lottakin tahtoo jäädä katselemaan.

“Ihan vain vähäksi aikaa, Laura! Jooko? Ei sun tarvitse ostaa mitään, katsotaan vaan.”

Et viitsi kieltääkään, vaan päästät sen silittelemään nalleja ja possuja, joita on ladottu hyllyyn vaikka millä mitalla. Sinua harmittaa kun ei ole varaa ostaa Lotalle mitään.

Äitinsä kättä puristava pikkutyttö katselee haikeasti vähän sivummalla palomiehen naamiaisasua.

“Äiti, miksen minä saa?” se kysyy surkeasti, mutta äiti pudistaa päätään.

“Mutta tiedäthän sinä Emilia, etteivät tytöt ole palomiehiä. Ostetaan nyt vain tämä äidin ehdottama asu.”
Lotta kääntyy kummastuneena katsomaan sinua ja näet sen silmistä kysymyksen: miksei tyttö voi olla palomies? Sinun tekisi mieli sanoa sille, että totta kai voi. Tytöt ja pojat voivat molemmat olla ihan mitä haluavat, niin sinä olet sille aina yrittänyt opettaa.

Mutta vieras äiti ei anna periksi, vaan valitsee lopulta hyllystä yhden prinsessa-asun ja raahaa pikkutyttönsä mukanaan pois. Niillä on varaa ostaa naamiaisasu, mutta silti tyttö on onneton. Sitä kielletään olemasta oma itsensä.

Kun pääsette kassalle, jonossa on paljon ihmisiä. Lotta tahtoo auttaa nostamaan ostokset liukuhihnalle. Se on aina niin innokas. Yhteistuumin saatte lopulta ostoskorin tyhjäksi ja kääntyessäsi nostamaan korin kassan viereiseen pinoon, huomaat takana seisovat mummot. Ne näyttävät ainakin satavuotiailta kissanruokaa ja Presidentti-kahvia täyteen ladottuine kärryineen. Kumpikin vilkuilee teidän ikäloppuja vaatteitanne päätään puistellen.

Mielesi tekisi ärähtää jotain ilkeää, mutta samassa pirteä-ääninen kassaneiti tervehtii ja vie huomiosi muualle.

Kotimatka taittuu nopeasti.

Lotta hyppii lätäköihin ja hihkuu innoissaan. Se nauraa ja hymyilee lakkaamatta koko matkan, vaikka sen vanhat kengät kastuvat läpikotaisin ja kerran tarharepun taskusta lätäkköön loiskahtaa myös sen pehmolelu, herra Kissa. Se on Lotan suosikki. Ostitte sen sille syntymäpäiväksi, kun se täytti neljä.

Kerrostalon hissi natisee pahaenteisesti kun astutte sisään kaikkine tavaroinenne ja nousettu kolmanteen kerrokseen. Rappukäytävässä tuoksuu pulla. Naapurinmummo leipoo. Sinäkin tahtoisit joskus leipoa, mutta et osaa. Äiti ei koskaan opettanut, sillä kun olisit ollut riittävän vanha oppimaan sillä ei ollut enää aikaa sen paremmin opettamiseen kuin satujen lukemiseenkaan.

Avain kirskahtaa lukossa ennen kun saat oven vedettyä auki.

Eteiskäytävässä vallitsee kaaos. Kengät ovat levällään ja vessan oven vieressä kohoaa huimaava pyykkivuori. Kylpyhuone on niin pieni, ettei siellä ole tilaa likapyykkikorille. Pyykkien alta työntyy levinnyt mainoslehtien pino. Talon pihassa ei ole kuin sekajätelaatikko, eikä kukaan ole jaksanut kantaa lehtiä toisen talon keräyslaatikkoon.

Joskus toivot, että teillä olisi varaa toisenlaiseen asuntoon. Sellaiseen, jonka kylpyhuoneeseen mahtuisi pyykkikori.

Ja jos teillä olisi enemmän rahaa, äiti voisi ostaa Lotalle uuden takin. Sellaisen, jonka värit olisivat vielä kirkkaat ja jonka hihat olisivat paikkaamattomat. Je ehkä äiti voisi silloin myös pitää enemmän vapaata ja sekin jaksaisi lukea Lotalle.

Jos teillä olisi enemmän rahaa, silloin sinäkin voisit ostaa uudet farkut polvista puhki kuluneiden tilalle ja värjäyttää hiuksesi oikeassa kampaamossa, eivätkä mummot vilkuilisi teitä enää aivan niin pahasti kaupan jonossa.

Kulkiessanne eteisen peilin ohi keittiöön, vilkaiset kuvaanne.

Mutta vaikka teillä olisi kuinka paljon rahaa hyvänsä, ei Lotan silti tarvitsisi ostaa vaaleanpunaista takkia. Se saisi sinisen niin kuin nytkin, jos se sanoisi pitävänsä siitä enemmän. Ja sinä tahtoisit siltikin värjätä hiuksesi yhtä kirkuvan pinkeiksi.

Ja jos Lotta tahtoisi olla palomies, se saisi olla.

Sillä vaikka teillä olisi kuinka paljon rahaa hyvänsä, sinä et tahtoisi teidän olevan mitään muuta kuin nytkään. Joskus raha vaikuttaa ihmisiin sillä tavoin. Tekee niistä epävarmoja sen suhteen, mitä niiden oikeasti pitäisi olla.

Mutta vaikka te saisitte kuinka paljon rahaa hyvänsä, sinä et tahtoisi teidän olevan mitään muuta kuin mitä näet teidän nyt olevan, kun katsot peiliin. Kauniita sellaisina kuin oikeasti olette.

Janne (novelli)

Genre: romantiikka, draama

Ainakin tämä blogini ensimmäinen novelli pitää lupaukseni sen suhteen, että kirjoitan yleensä romanttista draamaa.

Kaiken lisäksi tämä teksti oli niitä, joiden idea pyöri mielessäni jo hyvän aikaa ennen kuin se oli pakko naputella koneelle ajatuksiani häiritsemästä.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

“Aja hetkeksi tien sivuun.”

Pysäköin auton keskelle teollisuusaluetta, kapean kadun reunaan ja kun sammutan moottorin, lasken katseeni tiestä syliini. Silmäkulmastani näen kuinka riisut pilottilasisi kääntyessäsi katsomaan minua kummeksuen.

“Mikä sulla on?” kysyt kääntyen penkissäsi selkä auton ovea vasten ja kasvot minuun päin.

Pudistan päätäni mutistessani:

“En mä tiedä…”

Yhtäkkiä tunnen kuinka minua alkaa itkettämään ja häpeissäni räpyttelen kyyneleitä pois silmistäni jottet huomaisi niitä. Vaikka tietysti sinä huomaat. Sinun tarkkaa katsettasi on mahdoton pakoilla.

“Jännittääkö sua noin paljon…?”

Räpyteltyäni silmiäni aikani, nostan viimein katseeni fakkujeni kankaasta ja katson sinua silmiin. Niiden kellertävänruskea katse tuntuu porautuvan sisääni ja kasvoillasi on miettiväinen ja hämmentynyt ilme.

Kurkussa tuntuu lähes oksettava paino ja päässäni jyskyttää ikävästi, melkein kuin migreeniä enteillen. En tiedä tunnenko oloni enemmän surkeaksi vai sairaaksi, mutta on se kumpaa hyvänsä niin tunnetta varjostaa mieleeni hiipivä paniikki.

Tahdon tehdä tämän.

Minun täytyy.

Mutta siltikään en tiedä miten selvitä tästä. Panikoin helposti, mutta tämä on erilaista kuin yleensä. Kylmäävää varmuutta siitä, ettei tilanteesta ole poispääsyä vaan ennemmin tai myöhemmin se on edessä joka tapauksessa.

“Jännittää”, vastaan lopulta yksinkertaisesti.

Sinä hymyilet ja tartut käteeni. Et selvästikään ymmärrä aivan täysin miten suuri asia tämä on minulle. Tai kyllä kai sinä sen ymmärrät, muttet sitä, miten muut tulevat tämän asian ottamaan.

“Kyllä se siitä hyvin menee”, sanot ja nostat kätesi nyt silittämään poskeani ja hellävaroen pakotat takaisin farkkuihini laskeutuneen katseeni kasvoihisi.

Vaikka ikäni puolesta minun kai pitäisi olla meistä se naiivimpi, sinun kasvoillasi on nyt lähes lapsellisen luottavainen hymy. Hymy saa kasvosi niin kauniiksi, että se sattuu ja olen vähällä purskahtaa ulvovaan itkuun. Minulla on selvästikin paha tapa ylitunteellisuuteen, mutta onneksi sinä tiedät sen jo valmiiksi.

Muistan yllättäen sen kerran kun näin sinut ensimmäistä kertaa.

Kompuroin jäisissä portaissa tavalliseen kömpelöön tapaani ja kun astuin sisään, sinä istuit palvelutiskin takana ja kysyit:

“Ei kai suhun sattunut?”

Minä, kiitos sosiaalisen epävarmuuteni, menin hämilleni kun minua niin varoittamatta puhuteltiin. Onneksi lopulta sain soperrettua kieltävän vastauksen, vääntäen kasvoilleni hymyn.

“Mä olen muuten Janne”, sinä esittelit itsesi ja jatkoit sitten vielä: “Älä näytä noin järkyttyneeltä, sillä sä varmaankin tulet näkemään mua täällä melko usein jatkossakin.”

Kiroten mielessäni sitä kuinka sinä onnistuit lukemaan ilmeitäni kuin avointa kirjaa, minä sönkötin vastaukseksi oman nimeni. Olin kiitollinen päästessäni pakenemaan paikalta ripustettuani takkini naulakkoon. Sillonkin ylireagoinnistani johtuen kasvoni kiljuivat häpeästä punaisinä vaikka kuinka pitkään, sillä minua nolotti oma änkytykseni. Kiitollinen sain kuitenkin ollas siitä, ettet ollut näkemässä paloauton värisiä kasvojani.

Nytkin melkein toivoin hetken aikaa pääseväni pakenemaan, mutta tiesin ettei se helpottaisi asioita yhtään.

Tämä oli tehtävä nyt. Tänään.

Tunnen hillittömän, paniikin aiheuttavan vapinan alkavan käsistäni, mutta kun sinä kurkotat istuimeltasi suutelemaan minua, tunnen kuinka tärisen kauttaaltani. Kokemuksesta tiedän, että huulesi maistuvat yleensä huulirasvalta, mutta nyt olen niin turta etten kykene erottamaan makua. Lämpösi sen sijaan tunnen selvästi, sillä veri tuntuu karanneen omilta kasvoiltani saaden ne viilenemään.

Kun vetäydyt lopulta kauemmas, on kasvoillasi edelleen lempeä hymy. Kadulla, melkein automme kohdalla kävelee mies. Minulta ei vie kauaakaan aikaa tunnistaa naapuriamme. Mies tuijottaa meitä yrittämättä edes peitellä asiaa. Hänen kasvoillaan on syyttävä ja paheksuva ilme, jonka tiedän oitis johtuvan hänen näkemästään suudelmasta.

Luulin olevani tottunut katseisiin.

Ihmiset rakastavat toisten elämän paheksumista, mutta isäni vie sen täysin uusiin ulottuvuuksiin.

Autoa käynnistäessäni en voi kuin kauhistella ajatusta isän reagtiosta, kun meidän hetkeä myöhemmin pitäisi kohdata hänet…

                                                                             xxx

Olen hämmästynyt kun isä tarjoaa kahvia. Se ei koskaan tee sellaista tuli vierailulle sitten kuka tahansa.

Mutta jos kahvi oli olevinaan sen kohteliasuuden ele, muuta se ei selvästikään aio tehdä. Istua jurottaa vain keittiön vakiotuolillaan ja murahtelee kysymyksiään mulkoillen meitä kulmiensa alta.

Itse en uskalla koskeakaan kahvikuppiini, sillä paniikkini kuristaa edellen kurkkuani oksettavasti. Sinä sen sijaan juot kahvisi kohteliaasti ja vastailet isäni kysymyksiin niin hyvin kuin suinkin osaat.

Kertaakaan isä ei kuitenkaan ota puheeksi ikääsi.

En tiedä ollakko sen takia kiitollinen vai turhautunut. Pyörittelen hermostuksissani ensimmäistä käsiini osunutta esinettä, joka sattuu olemaan teelusikka, kunnes isä viimein ilmoittaa, että tv:stä alkaa jalkapallo-ottelu. Suomennettuna se on kehotus poistua.

Lopuksi vielä kättelet isää ennen kuin poistumme kotoani kerrostalon rappukäytävään. Jalkani tuntuvat olevan kuin hyytelöä kun kompuroin portaita alas, mutta sinä vain viheltelet huolettomaan sävyyn. Aivan kuin mikään koko maailmassa ei voisi järkyttää mielenrauhaasi.

Rappukäytävän hämärän vaihtuessa pihalla vallitsevaan auringonpaisteeseen sokaistun hetkeksi täysin ja olen lentää rähmälleni maahan kun törmään selkääsi. En ehdi vielä edes ihmetellä pysähtymistäsi, kun jostain ylhäältä kuuluu huuto:

“Janne!”

Kun käännyn ympäri ja varjostan silmiäni kädelläni, näen isäni seisovan parvekkeella.

“Pidä huolta mun pikkutytöstäni!” se huutaa niin, että varmasti kaikki kadullaliikkujat kuulevat.

Minua nolottaa.

Mutta samassa tajuan, että tämän täytyy olla jossain määrin merkki siitä, että olemme saaneet isäni hyväksynnän. Isä muistaa nimesi vielä tunti sen jälkeen kun olen esitellyt sinut ja hän on valmis jopa uhraamaan jalkapallopelinsä ensiminuutit sinun takiasi. Tämän täytyy olla merkki.

Sinä heilutat kättäsi isälleni myöntävän vastauksen merkiksi ennen kuin tartut käteeni. Kaulaasi sitomasi huivi liehuu kevyessä tuulessa ja koko kasvosi ovat kääntyneet hymyyn.

Tunnen leukasi ruskean parran kutittavan kasvojani ennen kuin edes tajuan mitä tapahtuu.

Suutelet minua keskellä katua. Kaikkien nähden.

Parvekkeella seisova isäni ei voi olla näkemättä sitä.

Kaikki kadulla kulkijat näkevät varmasti.

Ensimmäistä kertaa minä en kuitenkaan välitä siitä. En välitä tippaakaan mitä muut ihmiset ajattelevat, sillä isäni on hyväksynyt sinut. Sellaisena kuin olet.

Ei muiden mielipiteillä ole enää väliä.

Enää polveni eivät tutise paniikista vaan silkasta riemusta kun kierrän käteni kaulaasi. Tällä kertaa jopa erotan huuliltasi huulirasvan maun ja häivähdyksen isän tarjoamaa kahvia. Rintaa puristaa edelleen, mutta tällä kertaa siitä suunnattomasta hämmästyksensekaisesta onnesta, joka on täyttänyt mieleni.

“Mitä mä sanoin”, kuiskaat korvaani ennen kuin tartut käteeni ja lähdemme kävelemään käsikkäin kohti parkkipaikkaa.

Alkulöpinää

Heissan ja tervetuloa uutukaiseen blogiini!

Tämän blogin aiheena tulee olemaan puhtaasti ja vain kirjoittaminen ja muita aiheita täältä on turha odotella löytyväksi.

Kuka olen?

Olen tavallinen, tämän blogin aloittamishetkellä 18-vuotias lukion 2. luokkalainen, joka on tähän asti kirjoitellut vain omaksi ilokseen. Mikään bestseller-tason kirjoittaja en ole, enkä varmasi koskaan tule olemaankaan, mutta siitä huolimatta päätin vihdoin perustaa julkaisupaikan omia tekstejäni varten ja tarjota netin käyttäjille mahdollisuuden tutustua tuotoksiini. Kirjoitan niin usein kuin vain opiskelultani ehdin, mutta suurin osa syntyneestä tekstistä on auttamatta julkaisukelvotonta moskaa - toivotaan, että saan jatkossa itseäni sen verran niskasta kiinni, että niitä helmiäkin mahtuisi joukkoon :)

Mitä kirjoitan?

Enimmäkseen kirjoitan novelleja ja fanfictionia.

Novellien aiheen vaihtelevat laidasta laitaan kirjoitusmielialojeni mukaan, mutta enimmäkseen ne ovat relistista draamaa tai romantiikkaa. Myös kirjoittamani fanfiction on genreltään useimmiten romanttista draamaa, ja ficcini perustuvat yleensä suosikkisarjoihini, joista mainittakoon esimerkkeinä vaikkapa House ja Greyn anatomia.

Miten kirjoitan?

Vaikka blogin kuvaus onkin kenties hieman harhaanjohtava, suurin osa teksteistäni on talletettu vain ja ainoastaan tietokoneelleni ja muille paperia teknisemmille tallennusvälineille. Käytännössä olen siis kokonaan luopunut kynästä ja paperista niissä tilanteissa kun käytössäni vain suinkin on tietokone, minkä kai voisi katsoa lyhentävän tekstin valmistumisen ja sen julkaisemisen välistä aikaa - ainakin teoriassa. Ikäväkseni käytössäni ei kuitenkaan tällä hetkellä ole tekstinkäsittelyohjelmaa, jossa olisi oikolukija, joten ainut kieliasuntarkistus, jonka tekstini käyvät läpi on itse tekemäni tarkitusluku. Ongelmaksi se tietenkin koituu siksi, että olen sokea omille virheilleni, mikä tietenkään ei ole kunnollinen perustelu virheelliselle tekstille, mutta yrittäkää ymmärtää.

Tekstieni kielellistä tyyliä en sen kummemmin osaa yleisellä tasolla kuvailla, mutta eräs entinen äidinkielenopettajani on kuvaillut tekstiäni seuraavasti: "...paikoittain pitkiä ja hankalia lauserakenteita yhdistelevää, mutta parhaimmillaan oivaltavaa ja värikästä..." Eipä tuon jälkeen voi kuin toivoa, että jälkimmäinen osuus korostuisi enemmän :D

Miksi kirjoitan?

Ensisijaisesti kirjoitan purkaakseni ajatuksiani. Se saattaa kuulostaa omituiselta, mutta kohdallani ilmiö siitä, että jonkin tarinan idea jää pyörimään päähäni niin kauan kunnes saan sen kirjoitettua ylös, on itseni kannalta toisinaan jopa valitettavan yleinen. Osaksi kirjoitan ylös omia ajatuksiani ja tunteitani, mutta vähintään yhtä usein myös täysin muuta. Kuitenkaan teksteistä on turhaa etsiä suoria viittauksia omaan elämääni, sillä tämä blogi on tarkoitettu fiktiivisille teksteille ja päiväkirjani on edelleen niitä harvoja käsin kirjoitettuja tekstejäni ja henkilökohtainen.

Olisi kuitenkin lähinnä naurettavaa väittää, etten kirjoittaisi myös lukijoille. Jos näin olisi, tätä blogia ei olisi koskaan perustettu ja tekstit pysyisivät visusti omana tietonani. Tästä syystä kommentit ja ideat otetaan suurella innolla ja rakkaudella vastaan - se mitä niistä opin ja toteutan onkin sitten täysin eri asia. :D

Muuta sanottavaa en tähän hätään keksikään, mutta kysymyksiin vastailen, mikäli joku niitä katsoo tarpeelliseksi esittää!

:lla E

(kuvat weheartit.com:ista)