Kipu (novelli)

Genre: angst


a/n: Sekavaakin sekavampi novellintapainen yritelmähän tämä on. Ei todellakaan mikään mielialanparantaja, joten sellaista etsivän kannattaa ehkä skipata suosiolla koko juttu :P


---


Kipua.
Se on ensimmäinen tunne, joka iskee minuun kun herään. Mutta kipu ei ole fyysistä, se on vain mielessäni. Lamauttavaa, musertavaa ja väistämätöntä kipua, jolle ei ulkoisesti näytä olevan mitään syytä. Kipua, joka painollaan tekee ylösnousemisen lähes mahdottomaksi, mutta siitä huolimatta pakottaudun jaloilleni.


Pukeutuminen ja muut joka aamuiset rituaalit sujuvat kuin unessa ja ennen kuin huomaankaan löydän itseni linja-autopysäkiltä. Vain hetkeä aiemmin olen noussut pois bussista, mutta yhtäkkiä en muista miten olen päätynyt sinne missä nyt olen. En muista pukeneeni ylleni farkkuja ja t-paitaa, jotka kaikesta huolimatta ovat nyt päälläni ja muistikuvat bussimatkasta ovat pelkkää sekavaa usvaa.


En tiedä minne olen matkalla, miksi alunperinkään poistuin kotoa, mutta raahustan pitkin tuttuja katuja. Raskain askelin jalkani kuljettavat minua pitkin tavanomaista kävelyreittiäni ja minulla on täysi työ pitää edes pieni osa ajatuksistani kohdistettuna ympärilläni tapahtuvaan, jotten jäisi auton alle tai kävelisi päin vastaantulijaa. Jäljelle jäävä osa ajatuksistani työskentelee jossain täysin muualla: pyörittelee mieleeni sitkeän purukumin lailla takertunutta kuvaa sinusta ja yrittää työntää rintaani puristavaa kipua kauemmas.


Kun näen sinut kadunkulmassa, lasken katseeni maahan. Tänään en tervehdi sinua, päätän mieleni perukoilla. En aio eleelläkään osoittaa huomanneeni saati välittäväni tippaakaan olemassaolostasi. Olet minulle aivan yhtä merkityksetön kuin talven jäljiltä kävelytielle jäänyt hiekoitussora, johon olen katseeni kohdistanut. Kuitenkin tunnen katseesi polttavan minua, jokaisen sinua kohti ottamani askelen myötä entistä enemmän.


Yhtäkkiä mieleni tekee kääntyä, juosta karkuun ja piiloutua jonnekin - mihin tahansa. Mutta tiedän etten voi enää kääntyä, sillä se vain herättäisi kummastuksesi ja vaikka olenkin päättänyt sinun olevan merkityksetön, en tahdo niin käyvän. Niinpä vain kävelen sinua kohti, pää alas painettuna kuin tuomiota odottaen ja kävelyni vauhti tuntuu hidastuvan askel askelelta.


Vasta kun olen kohdallasi ja kuulen sanat “Ai moi!”, nostan katseeni sinuun ja sydämeni jättää lyönnin väliin, kun katson sinun pörröttävän moottoripyöräkypärän ja hikisen hellepäivän lyttyyn painamia hiuksiasi. Vihaan itseäni kun kuulen yhden ainoan sanan takovan päässäni hullun lailla: Täydellinen. Juurihan minä julistin sinut yhdentekeväksi, ja nyt jo tunnun unohtaneen päätökseni. Olen säälittävä ja heikko, kun annan itseni alentua tällaiseen, mutten saa silmiäni irti sinun meripihkan värisistä silmistäsi. Miten kellään voi olla sen väriset silmät, pohdin samalla kun mutisen jotain hyvin etäisesti tervehdystä muistuttavaa.


Kävelet rinnallani muutaman metrin ja pakotan jälleen katseeni maahan, sillä tuijottaminen käy lopulta kiusalliseksi. Vain hetkeä myöhemmin kuitenkin jään yksin, kun astut sisään katua reunustavan rakennuksen ovesta. Sekunnin ajan olen jähmettyä paikalleni, pysähtyä tai jopa seurata sokeasti perässäsi, mutta kun lopulta saan itseni uudelleen kokoon, pakotan sinut takaisin mieleni perukoille - sinne missä olet vain merkityksetöntä hiekoitussoraa ja olemassaolosi on täysin yhdentekevää.


Loppumatka on jälleen epäselvää sumua. Piipahdan muutamassa kaupassa ja virastossa, joissa käynnin tiedän tarpeelliseksi, mutta myöhemmin en ole enää täysin varma miksi ne olivat välttämättömiä. Myöhemmin lompakostani löytyvä kuitti kertoo minun ostaneen suklaata ja limua, mutta koska kummastakaan ostoksesta ei löydy muuta todistusaineistoa, päättelen syöneeni ne samantien. Ajatus saa minut voimaan pahoin.


Viimeiseen viikkoon en muista syöneeni juurikaan muuta kuin mysliä ja kahvia. Ei se ole tarkoituksellista ollut, en ole laihduttanut tai mitään muutakaan, mutta tuntuu kuin ruokahaluni olisi tiessään. Pelkkä ruuan ajatteleminenkin vain alkaa oksettamaan, ja mysli tuntuu olevan ainoaa ruokaa jonka saan pakotettua kurkustani alas. Ei sillä, että pitäisin siitä - itseasiassa maku on sama kuin söisi pahvinpaloja ja sahanpurua sekaisin, mutta jos se pitää minut hengissä niin tyydyn siihen.


Eikä se tietenkään minua haittaa, että painoni on pudonnut, niin tahatonta kuin se onkin. Huomaan suosikkifarkkujeni vyötärön seudulle ilmestyneen paljon enemmän löysää kangasta kuin aiemmin. Tai ehkä se sittenkin johtuu vain siitä, että olen pessyt niitä tavallista useammin ja pesu on saanut ne venymään muodottomiksi. Silti mietin hetkittäin mielessäni, oletko sinäkin huomannut painoni pudonneen. Huomannut etten ole enää aivan niin pullea kuin ensikertaa tavatessamme? Ja jos oletkin, pitäisikö minun laihtua vielä lisää, jotta tuntisit edes etäistä kiinnostusta minua kohtaan? Niinpä ruokahaluni hälvenee entisestään, ja suklaan syöminen tuntuu lähes rikolliselta teolta.


Kotiin palattuani heittäydyn takaisin vuoteeseen ja makaan voimattomana paikoillani niin pitkään, että ajantajuni katoaa tyystin. Päälle kytketty tietokone surraa hiljaa ja sen päällä odottaa latausjohtoon kytketty puhelimeni. Jos joku vaikka sattuisi kaipaamaan minua. Viimeisen kuukauden ajan olen tuntenut oloni tavallistakin yksinäisemmäksi, vaikken voikaan sanoa, että minut olisi täysin unohdettu, sillä olenhan vähintäänkin päivittäin ollut yhteydessä johonkuhun ystävistäni. Siltikin yksinäisyys kalvaa mieltäni, enkä muista koska joku olisi viimeksi soittanut minulle, aloittanut kertomaan kuulumisistaan…. Aivan kuin minä olisin aina se, joka ottaa yhteyttä ja alkaa purkaa tunteitaan toisille, vaikka pelkäänkin ettei ketään kiinnosta.


Ehkä olen väärässä, ehkä viimeisimmän mesekeskustelun aloittikin joku muu kuin minä, ja olen vain itsesäälissä rypevä ihmisen irvikuva.


Havahdun todellisuuteen seuraavan kerran tuntien kuluttua, kun ahdistuksen paino rintani päällä käy sietämättömäksi. Pakottaudun sänkyni reunalle istumaan ja hetken tuntuu kuin musertuisin kipuni alle. Hitaasti tunne kuitenkin helpottaa, katoamatta siltikään kokonaan ja mietin montako särkylääkettä tämän kivun pois ajaminen vaatisi. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei buranan napsiminen auta tähän vaivaan, se vain pahentaa oloani.


Ahdistuksen käydessä sietämättömäksi ryntään vihaisesti eteiseen ja vedän jalkaani ensimmäiset kengät jotka löydän. Ne voivat olla yhtä hyvin kumisaappaani kuin veljeni lenkkaritkin, sillä en kiinnitä asiaan juurikaan huomiota vaan juoksen ulos eteisen avoimesta ovesta. Ja juoksen niin kauas ja niin kovaa kuin pääsen, välittämättä suunnasta tai mistään ympärilläni tapahtuvasta. Juoksen niin pitkälle kuin jalkani suinkin kantavat, kunnes jalkapohjani tuntuvat vuotavan verta ja anelevan armoa ja kunnes armoton kuumuus tekee juoksemisen mahdottomaksi.


Kunnes henkisestä ahdistuksesta tulee viimein fyysistä kipua.


Voimattomana pudottaudun polvilleni pyörätien reunaan. Vasta kun tunnen huimauksen ja oksennus tekee tuloaan, muistan miksei helteessä juokseminen ole hyvä ajatus.


En edes tahdo tietää mitä ohi ajavissa autoissa istuvat ihmiset ajattelevat, kun näkevät minun oksentavan katuojaan ja kompuroivan sitten takaisin huteralta tuntuville jaloilleni. Pakottaudun unohtamaan heidän olemassaolonsa kun lähden laahustamaan takaisin kohti kotiani, jalat lyijyn raskaina, huimauksen saadessa kävelyni mutkittelemaan pyörätien laidalta toiselle kuin humalaisen.


Matka kotiin kestää kymmenen kertaa kauemmin kuin matka toiseen suuntaan ja vaikka ahdistus murentaa minua pala palalta jokaisen askelen myötä, tunnen myös sanatonta riemua siitä, ettei kipu ole enää ainoastaan mielessäni. Hetken aikaa sillä on taas kasvot, ja vaikka ne ovatkin omaa luomustani, ainakin tiedän miten voitan taistelun niitä vastaan. Kotona nielen monta tablettia särkylääkettä - aivan liian monta siihen nähden mikä olisi hyväksi, mutta kuitenkin niin vähän, ettei se riitä tekemään vahinkoa.


Ennen suihkuun menoa vilkaisen kännykän ja yhä avoimen tietokoneeni - ainoastaan yksi vastaamatta jäänyt puhelua, joka sekin osoittautuu isäni soittamaksi. Asiaa sen kummemin pohtimatta päätän olla soittamatta takaisin.


Nykyään en pidä isään enää mitään yhteyttä, ellei ole aivan pakko. Tuntuu kuin meillä ei olisi mitään yhteistä, olemme erilaiset kuin yö ja päivä. Isä on saanut elämässään lähes kaiken minkä on ikinä halunnut, vaatii täydellisyyttä jokaikisessä asiassa ja hänen maailmansa on kauttaaltaan mustavalkoinen, mikä tekee kaikesta hiemankin tavanomaisesta poikkeavasta väärää ja huonoa. En oikein millään tavalla kykene näkemään itseäni sopivaksi tuohon yhtälöön.


Istun uupuneena suihkun lattialle ja annan kylmän veden valua päälleni. Niin kliseistä kuin se onkin, niin suihkussa on hyvä itkeä. Niinpä annan kyynelten vihdoin valua silmistäni. Niitä tulee kaiken sen pahan olon edestä, joka kalvaa minua ties kuinka monetta päivää. Ahdistuksen, riittämättömyyden, väsymyksen ja kaikkien muidenkin mieltäni korventavien asioiden synnyttämät kyyneleet sekoittuvat kasvoillani ja ripsivärin ja kajaalin mustaksi maalaamat pisarat putoilevat raskaina suihkun lattialle, mistä jääkylmä vesi pesee ne pois aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.


En ole riittävän hyvä sinulle, mietin. Enkä tule koskaan olemaankaan. Katsoo asiaa miltä kannalta hyvänsä, olen aivan vääränlainen ja kaikin tavoin täysin sopimaton. Isälleni olen liian heikko, liian laiska, liian vaikea. Minussa on liikaa ristiriitoja ja liikaa erilaisuutta, jotta voisin koskaan sopia täydellisesti hänen pieneen, sievään maailmaansa. Aivan kuin yrittäisi sovittaa suorakaiteen muotoista palikkaa sisään lasten palikkapelin pyöreästä aukosta.


Ystävilleni sentään vielä näyttäisin kelpaavan sellaisena kuin olen, vaikka ajoittain minusta tuntuu etten kuulu aivan heidänkään joukkoonsa, vaan minusta on vain kovasti vaivaa ja että kovin monimutkainen ajatusmaailmani ajaa heidät hulluuden partaalle.


Pyyhin viimeiset kyyneleet pyyhkeeseeni kun viimein vääntäydyn ylös suihkun lattialta. Väännän kasvoilleni tyynen naamion, jonka taakse olen jo tottunut piiloutumaan, vaikka se tuntuukin omituiselta kasvoillani. En kuitenkaan aio näyttää kyyneleitäni muille, sillä niin minut on opetettu toimimaan. Säilyttämään ylpeyteni tapahtuipa mitä tahansa.


Niinpä en aio itke nytkään muiden nähden, niin kuin en tehnyt silloinkaan, kun vanhempani erosivat ja isäni muutti pois. Tai silloin kun minua kiusattiin yläasteella. Tai silloin kun luulin löytäneeni lukiosta itselleni ystävän, joka lopulta kuitenkin osoittautui valehtelijaksi. Enkä itkenyt muiden nähden silloinkaan, kun ensimmäistä kertaa tunsin oloni maailman huonoimmaksi ihmiseksi tuntiessani mitä syvintä inhoa isääni kohtaan tai silloin kuin oivalsin ihastuneeni kaikista tuntemistani miehistä juuri kaikkein “huonoimpaan” vaihtoehtoon. Joten miksi itkisin nytkään - nyt kun oikeastaan mikään ei ole muuttunut miksikään, paitsi sen osalta, että viimeinkin minulla on aikaa ajatella asioita paremmin?


Hymyillen tyhjää, kolkkoa hymyä kävelen takaisin huoneeseeni niellen uutta särkylääkettä. Puhelimeeni on tullut kaksi uutta puhelua isältäni, jotka sivuutan pelkällä punaisen luurin painalluksella. Tietokoneen näytöllä vilkkuu yksi uusi viesti. Luen ystäväni hilpeäsävyisen tekstin hätäisesti ja vastaan muutamalla sanalla, pakottaen pitämään omankin tekstini sävyn iloisena. Vaikutelman ylläpitämiseksi lisään tekstin perään niin monta hymiötä, että se alkaa tuntua jo liioitellulta.


Mutta parempi niin - ennemmin liioiteltu kuin liian todenmukainen.


Pahintahan olisi, että muutkin näkisivät säälittävyyden josta isäni on huomautellut minulle koko ikäni.


Säälittävyyden,
ja kivun,
jotka nakertavat minua päivästä toiseen,
pala palalta.

Tekohengitystä ja muita elvyttämisen muotoja

Voisin selittää taas pitkät pätkät liirumlaarumia siitä, miten olen ollut muka kiireinen ja kaikkea, mutta ei... En ole vain saanut aikaiseksi mitään!

Nyt kuitenkin luovuudenpuuskassani - joka näkyy lähestulkoon miljoonana ja yhtenä novellinalkuna koneeni muistissa - elvyttelen täällä blogiani henkiin :)

<3: E